Syysvauvan, äidin ja perheen ensimmäinen kuukausi

Vauva on noin kuukauden ikäinen, joten korkea aika kirjoittaa kuulumisia ensimmäisistä viikoistamme. Hänellä ei edelleenkään ole nimeä, mutta minulle hän on syysvauva. Kesä loppui ja syksy alkoi niiden päivien aikana, jotka vietimme synnytyslaitoksella. Muistan varmasti lopun elämääni, millainen ihmeellinen lämmin valo oli sinä päivänä, jolloin paketoimme uuden elämän turvakaukaloon ja ajoimme kotiin. Ruska oli aloittelemassa väriloistoaan, istuin takapenkillä ja vauva tuhisi vieressä kaukalossaan. Olo oli kevyt ja levollinen.

Kotona oli hiljaista, sillä pojat olivat vielä koulussa. Mieheni sisko ja hänen puolisonsa olivat olleet meillä lapsenvahteina ja jättäneet pöydälle kukkia, vauvalahjan ja ruokaa pakastimeen. Pinnasängyn yläpuolelle oli ilmestynyt teksti ”hello baby”. Söimme sushia, vauva nukkui ja ajattelin, että tämä on varmasti yksi elämäni onnellisimmista päivistä.

Kiitollisuutta kotiinpaluusta lisäsi se, että synnytys oli päättynyt isoon säikähdykseen. Kaikki oli sujunut hyvin vauvan syntymään asti, vaikka synnytyksen käynnistys ottikin aikansa, lähes vuorokauden. Jälkeisvaiheessa istukka ei kuitenkaan irronnut ja se jouduttiin irrottamaan käsin nukutuksessa. Menetin tässä vaiheessa paljon verta ja olin sen vuoksi synnytyksen jälkeen aika huonossa kunnossa. Kiitos hyvän hoidon ja punasolusiirtojen, pääsin kuitenkin jaloilleni jo seuraavana päivänä ja kotiin sitä seuraavana. Nyt olen jo entistä ehompi, kaikki siis hyvin. Tapahtumana tuo on kuitenkin sellainen, että sitä prosessoi vielä pitkään.

Nelisen viikkoa on nyt harjoiteltu yhteiseloa. Vauvan hoito sinänsä tuntuu olevan kuin polkupyörällä ajo – vanhat opit ovat palautuneet jostain selkärangasta. Olenkin jo kertonut, että tulokas on rauhallista sorttia. Ensimmäiset viikot vauvan kanssa eivät ole tuntuneet lainkaan kuluttavilta. On ihanaa tulla uudelleen ensi kertaa äidiksi. Tällä tarkoitan tilannettamme, jossa isoveljet ovat jo omatoimisia kavereita ja (ainakin koulupäivien ajan) saan keskittyä rauhassa vauvaan, niin kuin ensi kertaa vanhemmaksi tullessaan saa keskittyä ainokaiseensa. En kuitenkaan ole enää se hermostunut ensikertalainen, jollainen olin esikoiseni kanssa. Tulokas ei siis ole ainoa rauhallinen tapaus; myös tämä uusi äitiversio minusta on rauhallisempi ja levollisempi.

Apukäsiäkin on ympärillä enemmän. Isoveljet ovat ottaneet siskonsa hienosti vastaan ja erityisesti esikoinen tuntuu löytäneen hoivaviettinsä pikkusiskon myötä. Osittaisimetys ei ollut toiveissani, mutta kieltämättä se laajentaa äidin elinpiiriä. Esimerkiksi viime viikolla miehen vanhemmat olivat meillä muutamana päivänä vauvaa hoitamassa ja yhden päivän istuin yksin kahvilassa läppärin ääressä naputtelemassa rästihommia (mutta toki myös nauttimassa ilmapiiristä).

Öisin mennään noin kolmen-neljän tunnin syöttövälillä ja herätykset olen toistaiseksi hoitanut omasta toiveestani itse. Vauva syö paremmin rintaa yöllä, mikä ylläpitää maidontuotantoa. Yksi etukäteen murehtimistani asioista oli, miten sopeutuisin univajeeseen nelikymppisenä, mutta oikeastaan koen olevani ihan kohtalaisen hyvin levännyt, nyt kun yöt eivät jää työvuorojen vuoksi koko ajan jostain päästä vajaaksi. Mutta on välillä rikkonaisempiakin öitä; vauvamme osaa kyllä käyttäytyä kuin vauva ja kitistä ja puklailla ja raivota palvelun viivästyessä. Huomaan myös, että rauhallisemmankin vauvan kanssa on vaikea edistää mitään korkeampaa aivotyötä vaativaa ja päivät vierähtävät helposti ohi ilman, että saan ”mitään aikaiseksi”. Ehkä siinä vaiheessa, kun päivissämme alkaa olla selvemmin vakiintunut rytmi, pystyn paremmin hyödyntämään päiväuniaikoja opiskeluun ja muuhun vastaavaan.

Joten varsin hyvillä mielin täällä. Vauvassa riittää siliteltävää ja ihailtavaa koko perheelle, mutta yritän muistaa silitellä myös isoveljiä yhtä lailla. Ensi viikolla uskaltaudumme ehkä pienelle syyslomareissullekin uuden kokoonpanomme voimin.