Sain jokin aika sitten postaustoiveen Marjamailla-bloggajalta: Olisi kiva kuulla miten bloggaaminen ”kasvoilla” on vaikuttanut sinuun. Olet meille tuttu ruudun takaa, mutta blogisi avaa enemmän elämääsi kuin seuraavan päivän sää. Voisitko joskus kirjoittaa tästä aiheesta?
Jäin vähän miettimään asiaa, mutta Turun Tildan ja Marikan kirjoitukset aiheesta saivat minut tarttumaan aiheeseen. He edustavat opettajien ja lääkärien ammattikuntaa ja ovat osaksi ammattiensa vuoksi päättäneet pysyä blogissaan kasvottomina.
Minä siis ennustan työkseni säätä TV:ssä, joten kulutan joka tapauksessa kasvojani jonkinlaisessa julkisuudessa. Fameni ei kuitenkaan ole sitä luokkaa, että kaikki vastaantulijat minut automaattisesti tunnistaisivat, luojan kiitos. Kuten useimmat bloggaajat, olen aloittanut blogin kirjoittamisen tiukan anonyyminä. Alkumetreillä en pitänyt mahdollisena, että tulisin koskaan esiin kasvoillani. Oli suoranainen kauhuskenaario, että joku tuttu löytäisi blogiini – vaikka toisaalta tiesin Suomen kokoisessa maassa niin käyvän ennen pitkää. Parin kuukauden jälkeen kerroin lähimmille ystäville, muille en koskaan mainostanut blogiharrastustani.
No, kuukaudet kuluivat ja blogimaailma alkoi tuntua yhä kotoisammalta paikalta. Päättömyys tuntui hölmöltä ja esti minua kirjoittamasta sellaista blogia kuin olisin halunnut. Lisäksi aloin ajatella, että on paljon nolompaa antaa tuttavien yllättää minut kirjoittamasta anonyymiä viritelmää kuin reilusti omilla kasvoilla julkaistavaa blogia. Eräänä lokakuisena päivänä päätin varsin suunnittelemattomasti postata muutaman kasvokuvan itsestäni. Sillä ei ollut välittömiä seuraamuksia. Vauva-lehden foorumilta tuli hetkellinen piikki ja kommenttiosastossa muutama henkilö tunnisti minut. Olen varmasti saanut joitain lukijoita sen ansiosta, että olen niinsanotusti TV:stä tuttu, mutta esimerkiksi työhöni liittyvät kommentit ovat jääneet vähäisiksi.
Marika kirjoitti, että haluaa erottaa blogiminänsä ja työminänsä toisistaan lääkärin ammattinsa takia ja pysyttelee siksi kasvottomana. Minullakin on ollut pyrkimys erottaa työminäni ja blogikirjoitukseni toisistaan. Välillä se on kuitenkin vaikeaa. Olen esimerkiksi tehnyt muutaman pienen haastattelun ikään kuin työni puolesta mutta blogiin liittyen. Ennen tuntui hölmöltä kirjoittaa kasvottomana, nyt tuntuu hölmöltä olla käsittelemättä työtäni osana blogitekstejä, kun moni kuitenkin tietää, mitä teen.
Portaalibloggaamisen kynnyksellä olen miettinyt kasvojani uudelleen. Jos lukijamäärä jatkaa kasvuaan, tulevatko mukana ennen pitkää ikävät lieveilmiöt? Syökö uskottavuuttani, että kirjoitan blogia jostain muusta kuin siitä mitä teen työkseni? Olen joskus miettinyt, mitä ajattelisin itse vaikkapa poliitikosta, joka päivisin antaisi otsa rypyssä haastatteluja valtionkassan tilanteesta mutta kirjoittaisi vapaa-ajallaan blogia koirista, lapsista ja kodista. Pystyisinkö erottamaan hänen työ- ja kotiminänsä toisistaan? Toisin kuin yhteisistä asioistamme vastaavan poliitikon minut kuitenkin pelastaa päivätyöni tietynluontoinen viihteellisyys.
Välillä kaipaan kasvottomuuttani niin työssä kuin bloggaamisessa, mutta suurimman osan ajasta en ajattele asiaa ollenkaan. Niille, jotka mahdollisesti pohtivat siellä kasvojensa paljastamista blogissaan, minulla on sanottavana kaksi asiaa: 1) Kirjoittaminen anonyyminä on ihan ok. Monia pisimpään lukulistallani keikkuneista blogeista kirjoittaa henkilö, joka ei ole paljastanut kasvojaan saati nimeään. 2) Kasvojen paljastamisesta ei kuitenkaan todennäköisesti seuraa mitään kauheaa.
Ja vielä kolmaskin asia:
3) Asukuvien ottaminen päättömänä oli helpompaa.
Itse kirjoitin pitkän aikaa blogia nimettömänä, enkä olisi halunnut kenenkään tuttujeni lukevan blogia. Enenevissä määrin kasvojen paljastaminen alkoi kuitenkin kiinnostaa, sitä varten piti tosin aloittaa ihan uusi blogi 🙂 Ja miettiä mitä sanoo.. Tosin ensimmäistä kertaa ei haittaisi vaikka tututkin lukisivat blogia. Kuvat ovat tosiaan kivempia pään kanssa 😀
Ensimmäistä kertaa eksyin blogiisi muuten, enkä minä ainakaan sinua tunnistaisi tv:stä tutuksi, tosin se johtuu ihan siitä, että en katso suomalaista tv:tä 🙂
Kiinnostava teksti, mukavaa kun tartuit aiheeseen! 🙂
Kasvonäkyvyys blogeissa lie yleistä siksikin, että niin ison osan blogaajista muodostavat henkilöt, joille itsensä brändäämisestä netissä on hyötyä: toimittajat sekä muodin ja sisustamisen parissa työskentelevät yrittäjät. Esimerkkisi lifestyleblogaavasta poliitikosta oli hyvä. Se, millaisia mielipiteitä kuulee esim. pääministerimme twiittauksesta kertoo siitä, ettei äänekkään yleisön mielestä some lähtökohtaisesti ole ok ns. vakavasti otettaville henkilöille.
Viimeinen pointtisi osui ja upposi. Mä olen kameran edessä niin jäykkä ja epäluonteva (jos olet katsonut Frendejä ja muistat Chandlerin kihlakuvauksissa tiedät, mitä tarkoitan…) etteivät ne peura ajovaloissa -kuvat blogin yleisilmettä ainakaan parantaisi. 😉
Olen astumassa bloggaajan ihmeellisen maailmaan ja miettinyt pääni puhki juuri tuota dilemmaa -kasvoilla vai ilman, joten aiheesi tuli juuri oikeaan aikaan. Tuo kasvottomuus on tämän kokoisessa maassa ehkä hieman toivotonta, koska sinutkin varmaan jokaikinen lukija tunnisti jo kauan ennen kasvojasi ja kasvottomuus , vaikka esim. perhettä suojellakseen, on yleensä tuhoon tuomittua. Luen päivittäin noin staakunta blogia ja kasvottomuus sopii mielestäni ainoastaan sisustus- yms. blogeihin, muttei juuri koskaan lifestyle tai muotiblogeihin, joissa kuvataan paljon ”päivän asuja” tai vastaavia. Itse en tunne vielä oloani tarpeeksi mukavaksi, jotta olisin valmis tulemaan kasvoillani esiin, joten siksi blogikin pysyy vain haaveena kunnes ja jos mieli muuttuu.
Hienoa, että jatkoit aloittamaamme keskustelua. Todella mielenkiintoista kuulla eri alan ihmisten pohdintoja tästä aiheesta!
Itse en tainnut omassa postauksessani pohtia sen tarkemmin tuota ammattiminän ja siviiliminän erottamista, koska olen pohtinut sitä joskus aiemmin jo useampaan otteeseen. Omalla kohdallani ”kasvokaapista” tuleminen on ollut astetta hankalampaa sen vuoksi, että blogini on ollut lifestyle-/tyyliblogin ohella alusta asti ns. ”pohdintablogi” ja oman alani universaalit ammatilliset pohdinnat, varsinkin oman ammatti-identiteetin muodostaminen, olivat keskeisiä, vaikkakin halusin toisaalta piristää erityisesti toisia opettajia päivän asukuvilla ja rohkaista heitä pukeutumaan rohkeammin tällaisessa ammatissa, missä se on mahdollista 🙂
Nuo pohdinnat, joita on reilusti yli 100 postausta, eivät käsittele tietenkään mitään oppilasasioita tai muita lain puitteessa kiellettyjä seikkoja, mutta kuitenkin monenlaisia muita yleisiä epäkohtia tai haasteellisia asioita, joita alani ammateissa joutuu pohtimaan. Moni opettaja on ollut noista pohdinnoista kiitollinen ja niistä on käyty vilkastakin keskustelua (valeopettajuus, facebook-kaveruus oppilaiden kanssa, epätasa-arvo sijaisten ja virassa olevien välillä, kurinpidon keinot), mutta on samalla todennut, ettei itse uskaltaisi tällaisistakaan asioista blogia pitää. Moni opettaja välttelee facebookkiakin yksityisyyttään suojellakseen!
Ylipäätänsä opetusalalla ollaan tosi varovaisia todennäköisesti siksi, että työpaikkoja ei riitä kaikille. Moni nuori opettaja joutuu tekemään pätkätöitä ja vakuuttamaan työnantajat moneen kertaan, että hän on kelpo tyyppi jatkossakin. Siksi on parempi olla huomaamaton. Monista ongelmista ei uskalleta puhua lehtien mielipidepalstoilla omalla nimellään; esim. jopa ammattiyhdistyslehti Opettajan sivuilla huomaa mielipidekirjoittelun vähentyneen, kun nimimerkillä kirjoittelu kiellettiin. Esim homekoulujen opettajat eivät aina uskalla puhua omalla nimellään terveysongelmistaan.
Eli tämän ajatuksenvirran loppukaneettina totean, että jos olisin halunnut tehdä blogistani näyttävämmän, minun olisi pitänyt rajata tietyt aiheet kokonaan pois. Tuolloin joskus blogini oli kuitenkin oikeasti varaventtiili, joka helpotti nuoren opettajan ananyymia verkostoitumista muiden samanlaisia kysymyksiä pohtivien kanssa. Hieman yllätys tietysti oli se, etä lukijoiksi tuli niin paljon muitakin. En millään raskisi luopua tuosta pohdinta-arkistostakaan, kun se on osa elämänhistoriaani, mutten tiedä, olisinko valmis esiintymään omalla nimelläni sen kanssa.
No, nythän vaihdoin kuitenkin banneriksi ihan tunnistettavan vaikkakin häivytetyn kuvan itsestäni. Katsotaan, miilaiseksi askeleeksi se jää. VOi muuten olla, kuten sanoit, että ilman kasvoja asukuvien ottaminen on helpompaa, kun ei tarvitse miettiä ainakaan sitä, onko silmät kiinni ja suu vinossa 😉
Hyvää pohdintaa. Ammatilliseen uskottavuuteen liittyvä pohdinta on tuttua varmasti monelle blogia pitävälle. Olen itse ajatellut, että jokaisella meistä on monta puolta eikä työelämäosaamista vähennä vapaa-ajan harrastus. Edes ah-niin-turhamainen bloggaaminen.
Näinpä. Eikö sen pikemminkin pitäisi olla osoitus moniosaamisesti, meriitti siinä missä kuntosaliharrastus, venäläisen kirjallisuuden lukeminen tai vapaaehtoistyö?
Hip, olen aina muuten halunnut kysyä meteorologilta hänen työstään :). Pienenä haaveilin itse televisiometeorologiasta. Ajattelin kai kuitenkin, että opiskelu ei olisi minua varten. Noh, minusta tuli DI, joten luonnontieteitä jouduin joka tapauksessa opiskelemaan. Enkä edes tiedä, onko niitä niin paljon meteorologiassa? Kaiketi kai? Miten päädyit televisioon? Minusta olet aina ollut tosi symppis ruudussa! Ehkä olen ajatellut, että juuri tuollainen minäkin olisin halunnut olla ;). Entä mistä kaikesta työpäiväsi koostuu? Mitä teet sellaisena päivänä, kun et ole ruudussa? Kiitos vastauksista, jos siis jaksat vastata näihinkin hölmöihin kysymyksiin :).
Hehe, joo kyllä olet varmaan aika samat fysiikat ja matematiikat lukenut kuin minäkin:D Meteorologiahan on oikeastaan fysiikan suuntautumisvaihtoehto. TV-hommiin päädyin kuten useimmat, puolivahingossa, mutta olen tykännyt työstäni tosi paljon. Työpäiväni aikana laadin ennusteen ja säägrafiikat, teen toimittajan kanssa juttuja ja videoita verkkoon ja esiinnyn tv-lähetyksissä. Tässä jutussa on käsitelty aihetta lisää, eri kanavilla on tietysti vähän eri hommat:
http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/kurkkaa-kulissien-taakse-tallaisia-ovat-tv-meteorologien-tyopaivat/3522390
Vapaapäivinä teen vietän enimmäkseen aikani perheen kanssa ja kirjoitan tietenkin tätä blogia. Ihan tavallisia juttuja siis!
Tämä on yksi asia mikä henkilökohtaisesti itselleni on hyvin vaikeaa. Loppujen lopuksi tämä on kuitenkin sivuseikka siihen nähden, miten paljon blogin pitäminen voi antaa.. Utlopp för kreativitet. Hienoa, että päätit ”tulla ulos” – toivottavasti minäkin saisin enemmän itseluottamusta siihen 🙂
Se, mitä en tässä tekstissä käsitellyt, on että joissain blogeissa kasvottomuus kuuluu asiaan ja salaperäisyyden verho on yksi niistä asioista, jotka saavat seuraamaan blogia. Ehkä sinun blogisi on yksi niistä?
Olen usein ihmetellyt, miksi bloggaamisesta ei kerrota avoimesti ja sitä piilotellaan kavereilta ja jopa puolisolta? Siis siinäkin tapauksessa, että blogi ei sisältäisi mitään arkaluontoista materiaalia. Miksi bloggaamisella on niin ”huono maine”? Miksi olin aluksi niin nolo harrastuksestani?
Sun uusi blogi on kiva, mielenkiintoinen aihe!
Mun on pitänyt käydä kommentoimassa sun kirjoitustasi, mutta mihin tämä aika katoaa? Näkökulmasi omaan ammattikuntaasi on mielenkiintoinen.
Ja tosiaan nuo poliitikot, pääministerimme mukaan lukien. Joka vielä jopa itse kirjoittaa suuren osan twiiteistään, eikä luota PR-henkilöidensä näppäimistöön. Ilmeisesti koko touhu on vain liian uutta suurelle osalle väestöstä. Toisaalta Stubbin nousu nykyiseen asemaansa on varmasti osaltaan somettamisen (ja brändäyksen) ansiota.
Huh, toivottavasti ei sentään jokaikinen lukija! 😀
Jos mielesi kovasti tekee perustaa blogi, kannustaisin sinua aloittamaan. Senhän voi tosiaan tehdä niin varovaisesti ja anonyymisti kuin haluaa ja hakea vähitellen omaa tapaansa blogata. Asukuvat ovat mielestäni ainoa, jossa kasvottomuus voi muodostua ongelmaksi. Toisaalta sitäkin voi kiertää esim. julkaisematta suoria kasvokuvia – jos katsoo aina vähän sivulle tms. ei kasvosta oikeasti saa sellaista kokonaiskuvaa, että tunnistaisi vastaantullessa. Toisaalta tutut kyllä tunnistavat, kun blogiin löytävät, se on tässä pikkumaassa vain hyväksyttävä. 😀
Kiitos kommentista Tilda! Ymmärrän, että kasvojen paljastaminen on ihan eri asia, jos blogia on alusta asti kirjoittanut sillä oletuksella, että se on ja tulee aina olemaan anonyymi. Olet kertonut myös vaikeista sinua ja puolisoasi koskettaneista asioista, sekin varmasti vaikuttaa.
Omat vanhempani olivat opettajia pienellä paikkakunnalla ja muistan kyllä, että tietynlainen kansankynttilän imago piti perheessä säilyttää. Vanhempani eivät koskaan esimerkiksi asioineet paikkakuntamme Alkossa – nyt se tuntuu lähinnä huvittavalta. Mutta aavistan suunnilleen, mistä puhut. Sen sijaan tuo mitä sanoit nuorten opettajien työllisyystilanteesta on minulle uutta. Luulin, että opettajat revitään suunnilleen koulunpenkiltä töihin. Ilmeisesti työtilanne on vähän paikkakuntasidonnaistakin, ihan kuten lääkäreillä.
Äitini oli opettaja, eikä koskaan olisi voinut käydä lähi Alkossa, siellä olisi voinut törmätä oppilaiden vanhempiin! En ihan ymmärtänyt tätä ajattelutapaa, olisihan se voinut yhtä hyvin olla noloa näille vanhemmille törmätä lapsen opettajaan Alkossa.
Heh, hauska että muillakin on samanlaisia muistoja. Mun vanhemmat oli opettajia myös lukiossa ja erityisen noloa heidän mielestään olisi ollut asioida samalla hyllyllä kuin oppilaansa.
Moikka! Olipa hauska yllätys tämä blogisi.:) Olimme nimittäin samaan aikaan samalla kanavalla töissä, minä tosin lähdin viestintätoimistoon jo v. 2008. Todella hauskaa, että sinäkin bloggaat! Olen blogikaverini Miian kanssa useasti miettinyt tätä ammattiminän ja bloggariminän eroa, tai pitäisikö niissä ylipäätään olla eroa. Omaa työtäni viestintätoimistossa tämä bloggaaminen hyödyttää ihan ammatillisessa mielessäkin, sillä teemme paljon yhteistyötä eri bloggareiden kanssa. Halusin sitten itsekin kokeilla, mitä siellä ”ruudun toisella puolella” tapahtuu, ja mitä bloggari oikeasti tekee. Aloitimme oman blogimme kasvottomina, mutta pikku hiljaa kasvottomien kuvien ottaminen alkoi kyllästyttää. Aloimme näyttää enemmän kasvojamme blogissa, eikä se ole juuri mitenkään vaikuttanut kävijämääriin tai muuhunkaan tunnistettavuuteen. Itselläni asiaan vaikutti myös se, että olen aikoinani pomppinut telkkarissa meikittä, hiukset sekaisin ja vaikka missä oudoissa tilanteissa, joten kynnys näyttää asukuvia blogissa oli muutenkin minimaalinen. 🙂 En muutenkaan usko, että harrastukseni vaikuttavat uskottavuuteeni millään tavalla. Jos jonkun mielestä bloggaaminen on pinnallista ja epäuskottavan ihmisen hommaa, se olkoon hänen mielipiteensä. Suomessa ja maailmalla on satoja bloggareita, jotka ovat samalla erittäin uskottavissa ammateissa – kauniista asukuvistaan huolimatta. Keep up the good work! Marjo 🙂
No tutut kasvothan siellä blogissanne tulivat vastaan! Hauskaa, että törmätään näin virtuaalimaailmassa. Teillä blogin ja päivätyön aihe tosiaankin kulkevat mukavasti käsi kädessä, mun ei kuitenkaan ole tarkoitus jaella täällä sääennusteita 😀 Vuosien varrella olen alkanut ajattelemaan samoin kuin sinä, eli vähät muista ja muiden mielipiteistä. Kymmenen vuotta sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin kirjoittanut näin avointa kuvapäiväkirjaa itsestäni, mutta eipä olisi toisaalta tullut monelle muullekaan… Nykyään blogeja on niin valtavasti ja näkyvyydestä myös kilpaillaan, että kasvojen näyttäminen ei oikeastaan ole iso juttu, paitsi tietysti kirjoittajalle itselleen.