Täällä päin ovat jo mustikat alkaneet kypsyä. Enimmäkseen marjat ovat vielä pieniä ja kovia, mutta kun valikoiden käsin poimii, saa kokoon tarpeet piirakkaan. Samalla saatiin hyvä syy lähteä pienelle pyöräretkelle. Mies on ostanut meille käytettynä polkupyörän peräkärryn, joten taaperokin oli helppo ottaa mukaan. Olisipa meillä ollut tuollainen kärry silloin, kun pojat olivat pieniä! Mitä hermolomaa siinä olisikaan saanut, kun olisi pakannut pojat vaunuun ja lähtenyt vain polkemaan johonkin. Sellaista olisin todella tarvinnut eräinä kesinä noin kymmenen vuotta sitten.
Taaperokesä on tietysti edelleen työläs, mutta en silti ole lainkaan samalla tavalla hermoromahduksen partaalla kuin poikien ollessa pieniä. Keksin tähän monta syytä. Ensinnäkin pieniä on vain yksi. Elämäntilanne on monella tavoin erilainen, uskaltaisinko sanoa valmiimpi? Ja miten paljon apua onkaan kahdesta mahtavasta isoveljestä, jotka välillä katsovat pienen perään ja ottavat pikkusiskon mukaan touhuihinsa! Tänään metsässäkin sain noukkia marjoja kaikessa rauhassa, kun dynaaminen trio peuhasi toisaalla.
Pakasterasiallinen marjoja riitti kauden ensimmäiseen mustikkapiirakkaan, joka nautittiin vaniljajäätelön kera. Tuo keväällä ostamani *Pillivuyt’n vuoka on muuten ollut loisto-ostos – paistotulos on joka kerta tasainen eikä piirakkaa tarvitse houkutella ulos vuoasta (ihan vain vinkkinä näin vuoden parhaan piirakkasesongin kolkutellessa ovella).
