Jaahas, se on maanantai. Hiihtolomaviikko mennä hujahti ohitse, kylpyläreissun jälkeen vähän sairasteltiin, keskimmäinen kävi itse junaillen mammalassa ja tänään väki palasi kouluun ja töihin. Minulla tosin on tänään viikon ainoa vapaapäivä, mikä sujuu flunssaansa parantelevan tyttären kanssa kotosalla. Siis tämän neidin, joka kutsuu itseään isoksi tytöksi. Ja onhan hän jo puolivälissä kolmatta ikävuottaan, taaperovaiheen taaksensa jättänyt, välillä vanhempiensa hermoja koetteleva uhmaikäinen.
Kannatan kasvatuksessa sitä linjaa, että kaikki saavat tulla sellaiseksi ihmiseksi kuin kokevat sisimmässään olevansa – myös tyttömäiseksi tytöksi tai poikamaiseksi pojaksi. Meillä on kotona tarjolla niin autoleikkiä kuin leikkikeittiötä, housuja ja mekkoja, pinkkiä ja tummansinistä. Tällä hetkellä on meneillään vaihe, jossa tyttöys kukkii ja kieltämättä pelaan täysillä mukana. Minustakin on ihanaa päästä osalliseksi pinneistä, pompuloista ja röyhelömekoista. Yhdessä hoidamme vauvoja ja harjaamme hiuksia. Kun meikkaan aamuisin, saan yleensä rinnalleni uteliaan takiaisen, joka mielellään sutii hieman poskipunaa itselleenkin.
Toisaalta en ole aivan valmis siihen, miten nopeasti matka tyttöyden maailmaan etenee. Katsoimme eräänä iltana Barbie-elokuvaa (en ehtinyt sitä elokuviin katsomaan mutta nyt se on tullut Netflixiin) ja kuopus aivan lumoutuneena liimaantui tv-ruutuun. Elokuvan alkukohtauksesta on sittemmin tullut hänen suuri suosikkinsa, jota pyydetään näyttämään uudestaan ja uudestaan. Siis barbeja! Itse sain barbinuken kai joskus alakouluikäisenä. Yhtäkkiä näenkin sieluni silmin barbin johtavan napapaitaan ja korvalävistyksiin ja huulipunaan ja ties mihin.
Tätäkö tämä on jatkossa: yhtaikaa haluan, että hän pääsee osalliseksi kaikesta ihanasta ja myös jarruttaa siihen siirtymistä?
