Kuopus täytti kesäkuun lopulla vuoden, mikä kaiketi merkitsee vauvavuoden loppua. Tukkaa on vähän mutta painoa paljon. Sanavarasto sisältää huolellisesti artikuloidun ”äidin” ja siihen se sitten rajoittuukin. Ilmeisesti nuori mies pääsee jo aika pitkälle tuolla yhdellä maagisella sanalla. Taidot karttuvat huimaa vauhtia, kävelyä opetellaan vielä. Ajattelen, että aikaa on, sillä isovelikin lähti kävelemään tuetta vasta 15 kuukauden iässä.
Lasten kasvaminen näyttää lopulta aika vaivattomalta verrattuna siihen, minkälaisia kasvukipuja äiti kokee. On olemassa ihmisiä, jotka sujahtavat vanhemman muottiin kuin se olisi heille luotu; sitten on olemassa meitä, jotka saavat harjoitella rooliaan joka päivä. Esikoisen kohdalla järkyttävintä oli vapauden menettäminen yhdessä yössä. Yhtään helpompaa ei ole ollut pikkukakkosen kohdalla: vapauden menetys on tuntunut vieläkin totaalisemmalta. Kuten pomoni minua ystävällisesti ohjeisti ennen äitiyslomalle jääntiäni, kahden kanssa ei todellakaan ole helpompaa.
Ennen toisen lapsen syntymää olin kovin huolissani siitä, että esikoisen kanssa koetut unettomat yöt saisivat jatkoa. Pelkäsin, olisiko lapsi terve, mietin, olisiko se kenties tyttö ja olisiko se erilaista. Kävi ilmi, että pelkäsin jälleen kerran aivan vääriä asioita. Minun olisi pitänyt murehtia sitä, miten pystyn olemaan osallistuva äiti vilkkaalle pojalle ja lempeä syli pienelle vauvalle. Minun olisi pitänyt murehtia jaksamistani vanhempana. Nyt kun nämä opettavaiset kokemukset ovat takana, voin todeta selvinneeni vauvavuosi numero kahdesta. Kunnialla? Hm. Sanotaan, että selvisin.
Ajattelen mielelläni ajan kulkua etappeina; vaikka yksi yö ei muuta käytännössä mitään, kuopuksen 1-vuotispäivä oli minulle tärkeä virstanpylväs. Perheemme on mitä todennäköisimmin nyt tässä. Aina, kun olen pistänyt liian pieniä vauvanvaatteita pois, vaihtanut vaippakokoa numeroa suurempaan tai sulkenut neuvolan oven takanani seurantakäynnin jälkeen, olen ajatellut: kas niin, ei koskaan enää tätä. Ei kolmoskoon vaippoja, ei 8-kuukautisneuvolaa. Tunnustan tehneeni niin lähes vailla haikeutta. Nyt mennään kohti uusia seikkailuja – yhdessä, totta kai.
Ihana, aito ja rehellinen kirjoitus! Äidin rooli on kyllä oikeasti tosi vaikea (kaikesta palkitsevuudesta ja ihanuudesta huolimattakin). Pelkkänä äitinä olo olisikin varmasti helpompaa, mutta äitiyden kanssa kun pitää sovittaa yhteen monta muutakin roolia, ei enää olekaan ihan helppoa. 🙂
Kyllä, tämä jatkuva joka paikkaan repeäminen risoo. Mutta toisaalta mua taitaisi risoa vielä enemmän, jos tekisin vain sitä yhtä juttua päivästä toiseen, esim. olisin kotiäitinä.
Niin totta. Halusin vuosia lapsia. Yhden eronkin kävin läpi sen vuoksi. Olin varma, että olisin täydellinen äiti. Aina valmis leikkeihin, tyyneyden perikuva ja kokkaava martta. Kukaan ei kertonut kuinka paljon voikaan unettoman yöt vaikuttaa kaikkeen. Ja miten tulee pistämään kaiken lapsiin liittyvän epäitsekkäästi oman vapaa-ajan edelle. Toisaalta olemme mieheni kanssa keskustelleet paljon ja tiedämme, että tämä on nyt tätä pienten lasten perhe-elämää. Siihen on sopeuduttava ja siitä on löydettävä arjen omat ilot. Kohta lapset ovat jo isoja eivätkä kiipeä syliin. Aika aikaansa kutakin 🙂
Samoja tunteita täällä. Pidin itsestäänselvyytenä, että totta kai äitiys hoituu samalla lailla hienosti kuin kaikki muukin tähän asti elämässäni. Että lapsi menisi siinä sivussa, ja juna kulkisi kuten ennenkin. Ihan naurattaa, kun ajattelen niitä suunnitelmia, joita tein esikoista odottaessa 😀 Sopeutuminen on todellakin ollut avainsana – ja on aina ihana kuulla, että kohta vähän helpottaa. Kyllä raskaatkin hetket jaksaa, kun tietää etteivät ne kestä ikuisesti.
Itse muistan kun synnärillä toisen pojan synnyttyä tunsin suurta helpotusta ajatuksesta että ei koskaan enää tarvitse tätä kokea… Hieno kirjoitus! terv.i
Niinpä, tavallaan on hienoa, että on saanut kokea raskauden ja synnytyksen ja vieläpä kahdesti. Olen sen verran utelias ihminen, että haluan tietää, miltä asiat tuntuvat. Mutta nyt ne on lusittu ja uudestaan ei enää tarvitse:D
Osui ja upposi tämä kirjoitus. Itse kahden pienen lapsen äitinä voin samaistua näihin ajatuksiin täysin. Äitiys on ihanaa, antoisaa ja parasta mitä tiedän, mutta samalla vaikein ja rankin asia mitä olen koskaan kokenut. Hieno kirjoitus! Menenkin tästä hakemaan pienimmän nyyttini pinniksestä ja aloitan päiväni taas samoilla tutuilla kaavoilla, kuin kaikki muutkin päivät.. 😀
Tsemppiä sinne uusiin päiviin! Itse olen monesti miettinyt, olisi kokemus vanhemmuudesta erilainen, jos olisi paremmat turvaverkot. Siis isovanhemmat lähellä hoitamassa lapsia etc. Kokemuksen ei ehkä ole tarkoitus olla ihan näin rankka, mutta nyky-yhteiskunnassa lapsiperhe jää synnäriltä lähdettyään aika yksin.
Täysin samaa mieltä kanssasi siitä että pienen lapsen hoidon ei ole tarkoitus olla ihan niin rankkaa, mitä se todellisuudessa on perheille joilla ei ole minkäänlaista tukiverkostoa. Olen asunut sekä ulkomailla että Suomessa muutaman kilometrin päässä lapsen isovanhemmista, mutta apua on aina ollut tarjolla samat 0%:a.
Kyllä se on aika kasvattava kokemus selvitä pikkulapsivaiheesta yksin tai kaksin, mutta tuskin toistamiseen lähtisin moiseen rumbaan.
Niinpä, ei mene tasan onnen lahjat tässäkään. Käy ihan rehellisesti kateeksi niitä, joilla lähellä asuvat, hyväkuntoiset ja joutilaat isovanhemmat ottavat lapsia luokseen iltaisin, viikonloppuisin, kesälomalla, lyhellä varoitusajalla hätätilanteissa… Kurja kuulla, että teillä tämä ei ole ollut mahdollista, vaikka välimatka on välillä ollut lyhytkin. Meillä isovanhemmat ovat kyllä tarvittaessa apuna, mutta asuvat sen verran kaukana, että hoitokuviot vaativat etukäteisjärjestelyjä. Miehen vanhemmat ovat sitä paitsi vielä työelämässä mukana. Lisäksi meillä on molemmilla sisaruksia, joilla on perhettä, joten isovanhempien huomio jakautuu monelle lapselle. Toisaalta olen nähnyt sellaisiakin tilanteita, joissa mummon on oletettu ryhtyvän ilmaiseksi täyspäiväiseksi lastenhoitajaksi, eikä sekään ole mielestäni reilua.
Hieno kirjoitus! Vapauden menettäminen on ollut minullekin järkytys. Kuulun myös niihin ihmisiin, jotka odottavat innolla lasten kasvavan. Arki helpottuu, kun lapsi oppii puhumaan, kävelemään kunnolla, syömään itse…
Koen sen helpotuksena, vaikka omia hankaluuksia noihinkin virstanpylväisiin liittyy 🙂
Aivan:D Sellaisten 4-5-vuotiaiden kanssa meininki on jo ihan erilaista ja lasten seurasta nauttii muutenkin kuin sen vuoksi että ne ovat niin suloisia. Jaksamista teidänkin perheelle näihin vilkkaisiin päiviin.
Hyvä ja osuva kirjoitus! Täällä alkaa todellakin sitten taas elämä jo helpottaa. 8- ja 5-vuotiaat ovat jo omatoimisia monessa asiassa ja omaa aikaa on ihan eri tavalla. Monen monta reissuakin on jo tehty ja uusia suunnitellaan! Ihan parasta 😀 Vauvat on kyllä ihania ja suloisia, mutta on melko rankkaa olla koko ajan saatavilla. Nyt sentään voi jo välillä tokaista: ”Teen tämän asian ensin loppuun ihan rauhassa”!
Kiitos! Tämä on ihana kuulla, ja vaikka olen kuullut sen monesti aiemminkin, sen saa sanoa mulle uudelleen vaikka joka päivä 😀 Että se ei kestä ikuisesti ja tulee aika, jolloin lasten kanssa voi puuhailla muutakin kuin taputella kakkua hiekkiksellä. Tosin jotkut osaa varoitella, että 13 vuoden kohdalla homma menee uudelleen sekaisin… no ei ehkä kaikilla onneksi 😀
Omat lapset kasvattavat ihmistä eniten ,
Todellakin!
En tiedä onko vanhemmaksi tuleminen meille miehille helpompi juttu, mutta yhtä lailla se muuttaa koko elämän. Eihän me koeta fyysisesti raskauden vaivoja ja turvotuksia, eikä synnytyksen kipuja saatika hormoonihöyryjen mielialavaihteluja. Toki ne koetaan henkisesti!
Vaikka aina ei siltä näyttäisi, niin kyllä kaiken tekemisen taustaksi muuttuu se, että haluamme tehdä asioita perheelle. On se ruoan valmistusta, remonttiprojektin vetämistä tai autotallin rakentamista. Meidän esikoisemme täytti kesän alussa 2 vuotta. Hän on ollut alusta asti helppo tapaus ja päästänyt meidät tosi helpolla. Tosin nykyisin hän uhkuu suurta uhmaa kuten ikään kuuluu.
Odotamme perheenlisäystä joulukuun lopulla ja nyt pelonsekaisesti odotamme saammeko sen kiukkupussi/yökukkuja/känkkäränkkä-lapsen, johon olimme varautuneet esikoisen kohdalla. Kiva kuitenkin tietää, että kaikesta voi selviytyä.
Olemme myös suuressa kiitollisuuden velassa kohtuullisen suurelle tukiverkolle, johon olemme voineet tukeutua kun kaikki on tuntunut kaatuvan päälle tai jos on vain haluttu olla kahdestaan vaimon kanssa. Onneksi myös kaveripiirissä on paljon lapsellisia ihmisiä (sic), joiden vertaistuki on ollut korvaamatonta!
Perhe, parasta mitä minulla on koskaan ollut!
Kyllä isäksi tulo lienee ihan yhtä suuri kasvamisen paikka, vaikka olinkin kirjoittanut naisen näkökulmasta. Se yhdeksän kuukauden odottelu on pikkujuttu verrattuna kaikkeen siihen, mitä siitä seuraa.
Näin minäkin olen päätellyt, että autotallit sun muut ovat miehen tapa rakentaa pesää – enkä suinkaan syytä miestäni siitä, ettei hän olisi ollut isänä läsnä. Olen molempien lasten kohdalla palannut työelämään vauvan ollessa 7-8 kk ikäinen, jolloin mieheni on jäänyt kotiin hoitamaan vauvaa. Tällä hetkellä olemme molemmat töissä ja hoidamme nuorempaa kotona vuorovoimin. Välillä kapinoin vapaa-ajan luolamiesmäistä työnjakoa vastaan, mutta toisaalta minulta nuo raksahommat onnistuisivat vähän huonosti…
Onneksi olkoon tulevasta perheenlisäyksestä! (Taidatte mennä aika samassa tahdissa entisen kollegasi kanssa?) Eiköhän todennäköisyys ole sen puolella, että hän muistuttaa luonteeltaan sisarustaan. Onneksi teillä on tuki lähellä, se on kyllä korvaamatonta! Tsemppiä sinnekin pesänrakennukseen.
Kiitos, tsemppiä tarvitaan. Kyllä vaan, ollaan aika samoissa paluumuuttajien kanssa odotusajoissa. Tänään onkin tiedossa heidän pianon kantamista ja muuta reipastelua 🙂
<3 Juuri näin <3 Mä itse tuuletin kun päästiin eroon turvakaukalosta, tuttipulloista, imetysliiveistä jne. Jokainen "ei-enää-ikinä" -etappi tuntui voitolta. Juuri nyt mietin, että myisin TrippTrappit pois (vaikka lapset niissä voivat istua vielä muutamia vuosia) ihan vaan siitä syystä, että niistä tulee syöttötuoliajat mieleen 🙂
Haha, minäkin huomaan laskeskelevani, koska TrippTrappit voisi heivata ja hankkia niiden tilalle ruokapöytään pari tavallista tuolia lisää. Vaikka eikös se tuoli ole suunniteltu niin, että sitä voisi käyttää teini-iän kynnykselle asti?
Kyllä. Periaatteessahan siinä voi aikuinenkin istua, mutta muistaakseni siinä on joku painoraja. Pakko tosin tunnustaa, että meillä ei ole keittiössä keittiöjakkaraa, joten käytän Tripp Trappeja tikapuina/askelmana 🙂 Perustuolien kanssa on hankalampi kiipeillä yläkaapeille 🙂