Taas oli hääpäivän perinteen aika. Nyt kakkua maisteltiin ensimmäistä kertaa viiden hengen voimin, ja lopulta hiirulaiset kakun päältä pääsivät osaksi vauhdikasta leikkiä. Juhlahetki jäi lyhyeksi, kun toisen piti lähteä viemään esikoista harrastukseen ja toisen avata työläppäri. Arki on aika kiireistä, mutta (ja sanon tämän nyt vähän myös muistutukseksi itsellenikin) enimmäkseen hyvää. Ymmärrätte varmaan, etten paljon murheistani tänne blogiin kirjoittele, mutta on varmasti niinkin, että ne suurimmat murheet odottavat vielä tulemistaan. Ajatella, että olemme saaneet viettää nämä viisitoista aviovuotta yhdessä ja terveinä, saaneet kolme ihanaa lasta, päässeet molemmat toteuttamaan haaveitamme opiskelun ja työn saralla, rentoutuneet vapaa-ajan vietteiden parissa, matkustelleetkin. Kahdenkeskistä aikaa ei tässä elämänvaiheessa liiemmälti ole, mutta senkin aika koittaa vielä. Mietin vanhempiani, jotka juhlivat tänä vuonna 50-vuotishääpäiväänsä. Sinne olisi matkaa vielä 35 vuotta, huh!
Tämä päivä toi sitä paitsi pienelle perheellemme erinomaisen uutisen – kuopus sai tästä lähistöltä päivähoitopaikan, jota olemme odottaneet viime syksystä saakka. Hoitopaikka-asia on painanut kovasti mieltä viime kuukaudet. Sinänsä arvostan tätä aikaa, jonka tytär on saanut viettää yksinomaan kotihoidossa. Olisin kuitenkin kaivannut varmuutta siitä, että hoitopaikka avautuu jostain toivomastamme päiväkodista esimerkiksi ensi syksynä, mutta mitään takeita siitäkään ei ollut. Kun nyt saimme paikan näin kesää vasten, voin hyvillä mielin ryhtyä suunnittelemaan tulevaa.
Aivan alkajaisiksi kirjoitan syventävien opintojen tutkielman. Olen sitä yrittänyt hieman lykkiä eteenpäin, mutta eipä siitä ole taaperoarjessa oikein mitään tullut. Toivon mukaan palautan tutkielman jo ennen kesää, aihe on varsin suoraviivainen. Syksyksi jää vielä yksi kurssi, ja joudun myös suorittamaan vanhentuneet kieliopintoni uusiksi, mutta sitten pitäisi olla tutkinto kasassa. Työmahdollisuudet laajenevat joka tapauksessa merkittävästi päivähoitopaikan myötä. Nyt olen tehnyt lääkärinä lähinnä päivystyskeikkoja silloin kun se on miehen työaikataulujen puolesta sopinut. (Ei, en silti ole täysin lopettamassa säähommia, kun sitä kuitenkin joku kysyy.)
Päivän viimeisenä ilahduttajana lumen reunasta pilkisti lumikello, yksi niistä sipuleista, joita viime syksynä sormet kohmeisina hautasin maahan. Se näyttää vielä kovin yksinäiseltä, mutta eikö lumikelloilla olekin taipumus levitä itsestään?
