Elokuu, mikä ihana sana. Erityisen merkitykselliseltä tuntuu, että elokuun ensimmäinen päivä on maanantai. Kesä on ollut tavallaan ihana, mutta minulle heinäkuussa oli omat tutut ongelmansa. Rutiinien ja oman tilan puute ovat asioita, joita siedän huonosti, ollaan sitten kuinka lomalla hyvänsä. Tosin tänä vuonna ongelmat esiintyivät aiempaa pienemmässä mittakaavassa, ja toivon että lapsille jäi mukava fiilis kesälomastaan.
Aallonpohjana sen sijaan pidän kesää 2014. Pojat olivat silloin 1- ja 4-vuotiaita. Mies teki rakennustöitä aamusta iltaan, ja kaikki vastuu koti- ja perhe-elämän pyörittämisestä oli minulla. Siitä huolimatta koin huonoa omatuntoa, etten voinut auttaa miestäni työmaalla. Kaikkein pahin aika oli heinäkuu, jolloin esikoisen hoitopaikka oli suljettuna ja jolloin itse pidin kesälomaa. Kun kotoa ei päässyt hengähtämään edes työpaikalle, tilanne kärjistyi päivä päivältä. Silloin oli hetkiä, jolloin itkin salaa ahdistustani ja uupumustani.
Tiedän, etteivät kaikki ymmärrä tätä. Mikäs siinä on ollessa, lasten kanssa rennosti kesää viettäessä? Lounaan voi korjata jätskiannoksella, eivätkä pienet lapset kaipaa ihmeellisiä viihdytyksiä osakseen. Tehtävään liittyi kuitenkin eräänlainen päivystysominaisuus. En voinut suinkaan livetä poikien kanssa kotoa joka päivä rannalle, vaan minun piti pysytellä autotallityömaan lähellä siltä varulta, että ylimääräistä käsiparia tarvittaisiin pitelemään laudan päätä tai rautakaupasta pitäisi kipaista jotain. Työmies oli ruokittava, tiskikone tyhjennettävä ja pyykkikonetta pyöritettävä. Ja koko ajan helmoissa pyörivät pojat, joista nuorempi ei osannut vielä edes kävellä. Tässä astuvat kuvioihin myös introverttiluonteeni haasteet. En kestä, jos en saa välillä viettää aikaa yksin omia projektejani edistäen. En nauti siitä, että joudun koko ajan olemaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Ahdistun, kiristyn, masennun enkä taatusti ole hyvä äiti.
En syytä miestäni – hän raatoi (ja raataa joskus vieläkin) työmaalla epäinhimillisiä päiviä. Hänen ansiostaan pihassa seisoo kotimaista laatutyötä oleva kaksipaikkainen lämmin autotalli. Ja totta kai hänenkin kesäänsä on kuulunut myös kotitöitä, eipä niitä pääse lapsiperheessä kukaan pakenemaan.
Olemme onneksi viisastuneet noista ajoista. Viime vuonna annoimme pihatöiden olla ja käytimme yhteisen kesälomamme perheen parissa matkustellen. Ja vaikka tänä vuonna meillä ei ollutkaan yhteistä kesälomaa, olemme tilaisuuden tullen tehneet pieniä reissuja ja kolunneet kotimaan kesähuvituksia. Parhaiten lomailu tosiaan onnistuu, kun lähdemme jonnekin. Jos jäämme kotipihaan, päivä muuttuu helposti työnteoksi, sillä keskeneräisiä projekteja riittää aina.
Jos joku siellä ruudun takana haluaa tutustua sisäiseen introverttiinsä tai ymmärtää paremmin läheistään, suosittelen Pauliina Vanhatalon kirjaa Keskivaikea vuosi. Kirjailija kertoo siinä lempeästi ja humoristisesti omasta masennuksestaan, johon myötavaikutti introverttiluonteen ja hyväksi mielletyn äitiyden välinen ristiriita. Minun oli helppo samaistua Vanhatalon kokemuksiin, niin monia yhtäläisyyksiä löysin välillämme. Hän jopa kirjoittaa auki oman raksakesäni 2014 tuntemukset:
Olin kiinni, sidottu, epämukavasti vastuussa elämän ja työn ylläpitämisestä ja toisten tarpeiden kuulostelemisesta. Mihinkään ei voinut syventyä pidemmäksi aikaa vaan täytyi olla valpas, jalkeilla, joustava, odottaa käsi ovenkahvalla seuraavaa toimitettavaa asiaa. – – Olisin urakoinut vaikka kuinka, raatanut itseni talomme vuoksi näännyksiin, kun vain olisin saanut olla yksin ja uppoutua johonkin, mihin tahansa, mutta pöydän kattaminen, tiskikoneen täyttäminen, loputtomat rutiinit ja lasten kysymykset olivat tehdä minusta selvää. (Pauliina Vanhatalo, Keskivaikea vuosi)
Heinäkuu on myös kuukausi, jolloin teen säälimätöntä tiliä itseni kanssa menneen vuoden tapahtumista ja asetan korkeita odotuksia seuraavaa syksyä ajatellen. Olen siis helpottunut senkin vuoksi, että tilitykset on tehty, korkeat tavoitteet asetettu ja voin kaikessa rauhassa ryhtyä alisuoriutumaan niiden kanssa. Syyskuuhun mennessä elämä on yleensä löytänyt oman uomansa. Joten eiköhän käydä hommiin!
Hei! Mukava kirjoitus! Siihen täysin liittymätön kysymys, mistä olet löytänyt olohuoneen nojatuolin ja sen rahin? Näyttävät todella kivoilta! Entä onko olohuoneen matto Hanna Korvelan puuvillapaperinarumatto, jos on, niin kuinka se on toiminut lasten kanssa? Onko se pehmeä jalan alla?
Olohuoneen kiikkustuoli raheineen on porvoolaisen Colmion valmistama, mallin nimi on Grasshopper. Lisätietoja löytyy täältä: http://www.colmio.com
Matto on juurikin Korvelan, malli on Duetto. Se on täyttänyt kaikki odotukseni ollen kaunis, kestävä ja miellyttävä jalan alla (en välttämättä kuvailisi sitä pehmeäksi, mutta sellainen sileä, tukeva ja askelia vaimentava). Meillä on vähän herkkä väri matossa, mutta likaa hylkivä käsittely auttaa asiaa.
Kiitos tästä! Tippa linssissä lueskelin rakennusprojektivuoden jälkimainingeissa. Moni kohta olisi voinut olla suoraan omasta kynästäni, ja oli helpottavaa huomata, etten ole näiden tunteideni kanssa yksin.
Et todellakaan ole. Sikäli kun olen kuullut, teillä on tosiaan ollut aika rankka raksavuosi. Toivottavasti pyydätte ja saatte apua! Ja sano miehelle, että välillä pitää tehdä muutakin kuin raksata 😀
Niin hieno kirjoitus, että pakko jättää puumerkki, vaikka olen yleensä laiska kommentoimaan. Veikkaan, että puit sanoiksi aika monen äidin vaietut fiilikset. Itse en ole introvertti, mutta lyhytpinnainen ja herkkä kaikenlaiselle kaaokselle, metelille, sotkulle jne. Melkein vuosikymmen äitiyttä takana enkä koe merkittävästi kehittyneeni ainakaan kaaoksen sietämisessä. 😕 Siinä missä muut kadehtivat opettajien pitkiä kesälomia, olisin itse lähinnä kauhuissani koko kesän ”lorvimisesta lasten kanssa”. Silti tietysti jumaloin noita kahta pientä ihmistä. Tavallinen arki vaan sopii meidän perheelle paljon paremmin. Koululaisten pitkät kesälomat aiheuttavat harmaita hiuksia siksikin, että olemme yrittäjiä ja voimme lomailla vain pienissä pätkissä. Aivan ihmeellisen ihanaa, että parin viikon päästä ei tarvitse enää pakottaa lapsia mukaan töihin tai murehtia, miten pärjäävät kaksin kotona! Tuokin on muuten niin totta, että kotona ei lomafiilikseen pääse kiinni, kun suorittajaluonne keksii koko ajan jotain rästitöitä tai vähintään ärsyyntyy, että puoliso osaa ottaa lepoa, vaikka pitäisi rakentaa talo loppuun (ei kannata muuttaa keskeneräiseen, koska sellaiseksi se helposti jää). Siksi mekin harvoina lomapäivinämme olemme koittaneet lähteä jonnekin, niin säilyy paremmin sopu perheessä. 😉 Ihan hyvin on tästäkin kesästä lopulta selvitty, kunhan mittarina ei käytä sitä, että olo olisi loman jäljiltä levännyt ja akut ladattu. 😁 Ihanaa arkea sullekin!
Hyvä yrittäjänäkökulma. Minustakin juuri se tavallinen arki on parasta. Toisaalta teillä on kenties mahdollisuus tehdä hieman vapaammin irtiottoja pitkin vuotta toisin kuin niillä, jotka neljän viikon kesälomansa jälkeen ryhtyvät odottamaan joulua.
Itselläni on kuusi vuotta äitiyttä mittarissa ja tässä vaiheessa alkaa tosiaan valjeta, ettei vanhemmuus kasvata minusta kärsivällisempää ja epäitsekkäämpää ihmistä. Joten näillä on mentävä mitä on saatu – ja itsestä on pidettävä huolta jotta voi pitää huolta muista.
Ihanaa elokuuta!
Erilainen näkökanta asioihin, mikä johtuu vain siitä, että me ihmiset olemme kaikki kovin erilaisia. (Onneksi.) Itse koen, että loma-aika on mahdollisuus paikata huonoa omaatuntoa siitä, että lapset joutuvat viettämään hoidossa ”aamusta iltaan”. Kun itse olen lomalla, ei minulla tulisi mieleenkään viedä lapsia hoitoon. Tämä mahdollisuus olisi, koska lasten päiväkoti on koko kesän auki. Se loma on kuitenkin myös lasten lomaa arjesta.
Mutta kuten sanottua, me olemme kaikki erilaisia. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa olla. Jokainen tietää mikä sopii itselle.
Ymmärrän hyvin. Kyllä minustakin lapset ovat oikeutettuja kesälomaansa. Itse taas koen huonoa omatuntoa siitä, että olen töitteni vuoksi paljon iltoja poissa kotoa. Epäsäännöllisten työaikojemme seurauksena meillä on onneksi mahdollisuus pitää talvipuolellakin ylimääräisiä vapaapäiviä tai lyhentää hoitopäivää.
Mukavan vilpitöntä ja rehellistä pohdintaa. Moni lukija löytää tekstistä varmaan samaistumispintaa. Ihanaa elokuuta 🙂
Voisin kuvitella – etenkin tähän aikaan vuodesta 😀 Ihanaa elokuuta sinnekin!
Ajatuksia, joihin voi samaistua, vaikka en olekaan kokenut rakennusprojektia. Kotona ja pihalla riittää silti puuhaa ja jotenkin on koko ajan huono omatunto jostakin tekemättömästä asiasta. Ehkä tuo riman alitus olisi välillä ihan hyvästä.
Kulunut kesä oli silti onnistunut, ensimmäinen pidempi matka ulkomaille lasten kanssa meni hyvin ja kotonakin ehdittiin lomailemaan. Arki on silti tervetullut!
Projekteja varmasti riittää itse kunkin arjessa, vaikkei olisi talon rakentamista valinnut ristikseen 😀 Kiva kuulla, että lomasta jäi hyvä fiilis. Mukavaa alkanutta elokuuta!
Ai, että napsahti nyt tämä teksti. Kirjoitit juuri siitä aiheesta mitä itse pohdin nyt. Palaan juurikin kk kuluttua takaisin töihin 2 v hoitovapaan jälkeen. Tai siis minkä ”vapaan” – kysyn vaan? Omakotitalon oston jälkeen olen muuttunut todella herkäksi epäsiisteydelle eikä siinä auta koko ajan enemmän ja enemmän sotkevat pikkulapset. Meinaan revetä kun näen sotkua ja minähän se olen se joka ne sotkut aina siivoaa. En osaa vain olla. Ja katsella. Sotkuja. Arhg! Odotan nyt, että arki alkaa rullaamaan, saan taas palata aikuiseen seuraan ja RASITTAA aivojani ( nyt mikään ei tarjoa sitä rasitusta ja aivoni tuntuvat todella olevan sitä kuuluisaa harmaata mössöä) ja saan vihdoin rahaa! JA aikaa keskittyä johonkin minulle tärkeään. Ja ihan vain jutella aikuisten kanssa. Syödä ruokani lämpimänä, ilman että se katkeaa pyllyn pesuun tai kaatuneesee maitolasiin, taitaitai…
Luulen, että näin kesälomien päätteeksi aika monella ovat samat ajatukset pinnalla. Ja sinulla vielä tuo hoitovapaa (jota ei todellakaan tulisi kutsua vapaaksi) takana. Hyvää töihinpaluuta, se on kyllä ihan mahtavaa kun saa tehdä asioita rauhassa ja keskeytyksettä!
Ikuisuus viimeisimmästä kommentistani, mutta tuntuu vain ettei ole ehtinyt.
Mielenkiintoinen teksti ja tuo mieleeni erään lähipiiristäni. Vielä kun lisää, että lapsesi olivat parisen vuotta sitten niinkin pieniä en yhtään ihmettele että hajotti. Sympatisoin!
Hienoa, että olette löytäneet sopivan tavan viettää kesälomaa tänäkin kesänä. Mitä vanhempia lapset ovat, sitä helpompi niiden kanssa on tehdä reissuja.
Mekin muuten päätimme, että ensi vuonna ei jostain syystä tehdä mitään ylimääräisiä projekteja kesällä.. I wonder why 😉
Hyvää alkanutta viikkoa!
Suomen lyhyt kesä muuttuu kyllä helposti työleiriksi jos omistaa omakotitalon tai kesämökin. Meidän kohdalla tosin epäilen, että kyse on elämäntavasta 😀 Mukavaa elokuun ensimmäistä viikkoa sinnekin!
Älkää ihmiset marisko! Lapset ovat pieniä vain hetken! Itse olen yrittäjä, lapset 5v. ja 10v. Raksaprojekti koettu ja loppunut 2 v. sitten (piha edelleen pikkuisen vaiheessa). Viime viikolla heräsin tajuamaan, että esikoiseni täyttää tällä vkolla jo 10v. mikä on toisaalta aika surullista sillä aika on mennyt kuin siivillä – suorittaessa. Jos toisetkin 10v. menee yhtä nopeasti kuin tämä eka 10 vuotta äitinä, esikoisemme on jo pian 20v. eikä todellakaan pyöri enää jaloissani 😕. Kannattaa siis nauttia ihan jokaisesta vähänkin iloisesta hetkestä eikä ainakaan jatkyvasti muistella miten ankeeta tässä joskus vuosia sitten on ollut. Laav änd piis!
Sinä olet jaksanut hienosti perheen ja yrittäjyyden kanssa. Minusta on kuitenkin tärkeää, että näistä asioista puhutaan avoimesti – en pidä sitä marisemisena. Moni näyttää jaksavaista julkisivua ulospäin (minäkin) vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Mutta hyvä neuvo tuo, että pitää ottaa talteen ne iloiset hetket 😀
Tämän takia en jaksa negatiivisista tunteista/kokemuksista puhua koska aina on joku joka sanoo että ”älkää marisko” tai ”asiat vois olla vielä huonommin”. Eli siis padotaan kaikki nämä negatiiviset tunteet sisälle ja nähdään sitten tuolla psykiatrian osastolla!
Ei vaan oikeasti… kannattaa asiat ottaa esille ja keskustella ennen kuin ne kasvavat niin isoiksi että pikku chatti ei enää riitäkään!
Olen samaa mieltä, että mielummin sitten vaikka maristaan kuin joudutaan lataamolle. Totta kai aina voisi olla huonommin. Onneksi ei ole. Näin jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä olisi pitänyt silloin marista enemmän, niin joku olisi tajunnut hätäni ja ojentanut auttavan kätensä. Neuvolassakin sanoin aina, että kaikki on ”ihan hyvin”, vaikka todennäköisesti olisin melko helposti saanut diagnoosin keskivaikeasta minäkin.
Kirjoitit auki monen äidin piilotettuja ajatuksia! Nyökkäilin ja hymähtelin monta kertaa. Tunnistan erityisen hyvin tuon oman tilan ja rutiinien kaipuun, lisään tuohon vielä huonon melun ja sotkun sietokyvyn.. Jokakesäisestä kahden kuukauden kesälomasta ei kehtaa poikkipuolista puhua kenellekään, silti kahden kuukauden yhtäjaksoinen lasten viihdyttämisurakka on hengästyttävä. Tämä kesä tuntuu olleen kuitenkin helpoin tähän astisista, lasten pitäminen ulkona rajatulla alueella on ollut aiempaa vaivattomampaa. Kiitos kirjavinkistä – lukulistalle meni!
Onneksi tilanne helpottuu ajan myötä. Vanhatalokin kirjoittaa siitä, että lapsista on kasvaessaan tulossa yhä enemmän hänen kaltaisiaan. Lapset ovat luonnostaan sosiaalisia ja vuorovaikutteisia, mutta omistani tunnistan myös tutut introverttipiirteet. Esim. esikoinen haluaa vilkkaan touhupäivän päätteeksi mennä omaan sänkyynsä ”mietiskelemään mitä tehtiin”.
Teidän allas on kyllä niin mainion oloinen juttu. Me saatiin hiljattain takapihan palju viriteltyä käyttökuntoon, ja pojat jaksaisivat polskia siinä vaikka kuinka. Kävi mielessä että olisiko sittenkin pitänyt laittaa pieni allas pihatöiden yhteydessä.
”Älkää marisko” oli ehkä vähän kärjistetty 😉. Lähinnä tarkoitin sitä, että voisi vähän löysätä ja enemmän nauttia pienistäkin positiivisista asioista. Onhan se selvääkin, että kun asettaa arjelleen epärealistiset tavoitteet ja yrittää väkisin suoriutua niistä ja epäonnistuu (tai tuntee epäonnistuvansa), saattaa joutua osastolle. Yritetään kaikki välillä olla suorittamatta ”ylimääräistä”, ettei sitten 10 vuoden päästä kaduttaisi.
Ihan totta kirjoitat, kiitos kun tulit tarkentamaan! Haluan vielä korostaa, että tämän kirjoituksen pointti oli introverttiluonteen ja ”hyvän” äitimallin hankala yhdistäminen. Eli vaikka arki olisi ihan tavallista ilman kummempia suorituspaineita, vanhempi tai vanhemmat saattavat silti kaivata myös omaa tilaa.
Mikä hieno kirjoitus! Jouduin hetki sitten vastaamaan kysymykseen että olenko enemmän introvertti vai ekstrovertti tyyppi. Vastaisin enempiä ajattelematta, että ekstrovertti, ilman muuta, seurassa juttelen aina eikä ihmisten kohtaaminen ole ongelma. Sainkin tässä nyt ahaa-elämyksen: ei se tarkoitakaan sitä! Olen tunnistanut itsessäni jo aikaa sitten suuren tarpeen olla ihan yksin, omassa seurassani, antaa silloin luovuuden (kuten kuvaamisen ja bloggaamisen) viedä ja ajatusten virrata. Mitä vaativammaksi työelämäni menee, sitä enemmän tälle ajalle on tarve. Onneksi mies ymmärtää ja arvostaa sitä.
Meillä on meneillään mökinrakennusprojekti ja sen myötä olen saanut tavallaan helposti aikaa nyt yksin, viikonloppuja kun mies on siellä. MUTTA, ihan sama tunne kuin sinulla: huono omatunto siitä että minunkin pitäisi olla siellä raksalla. (Aina tosin olenkin, ellei omaan viikonloppuuni ole sovittuna töitä tai muita menoja, mutta silti.) Eikä siinäkään mitään (jos menen nyt tekstisi innoittamana syvemmälle siihen mikä kiikastaa), mielelläni olisin siellä, mutta välillä kiristää ihan jumalattomasti olla siinä kellontarkassa tiski-, ruoka- ja pyykkivuorossa koska majoitumme rakentaessamme muiden tiloissa muiden kanssa. Yksin teen raksa-arjen pyörittämistä mielelläni, mutta muiden läsnäollessa muiden tiloissa siitä tulee kurkkua kiristävän mahdotonta. Loma kului kaikesta ihanasta ympärilläolevasta iloiten, mutta tämän tunteen kuristaessa koko ajan.
Meillä ei ole lapsia, varmasti sekoaisin samanlaisiin tilanteisiin kuin kuvailit, mutta tunnistan tässä jotakin ihan samaa. Vain pieniä tai olemattomia mahdollisuuksia pysähtyä ja silloinkin aina: huono omatunto. Ei omaa tilaa, ei kaksin-, saati yksinoloa. Ja vaikka blogissani huomaankin kuvailevani meidän rakennusprojektia usein romanttisesti (sitäkin se enimmäkseen on!), en ole tainnut uskaltaa kirjoittaa tästä. Koska tämähän on ihan hölynpölyä ja varsinkin itsekästä tämmöinen tunnetila, maailman mahtavimmasta asiasta, oman mökin rakentamisesta kun kuitenkin on kyse. Ja sivuseikka se onkin, mutta halusin kai sanoa siis: KIITOS. Kun sinä uskalsit. Ja puit sanoiksi.
Kuulostaapa tutulta. Siis tuo, että hoksaa oikeasti olevansa introvertti vasta myöhemmin elämässä. Monesti sen kai aiheuttaa juuri pitkään kestänyt epämukava tilanne. Introverttihän ei suinkaan tarkoita sosiaalisesti lahjatonta ihmistä (eikä toisaalta ekstrovertti sosiaalisesti lahjakasta!), vaan sitä että ihmisten seurassa oleminen ei pitemmän päälle ole se suurin palkinto. Ja kyllä, mulle tuli myös tuo sama fiilis jo silloin kun remontoimme ensiasuntoamme lapsettomana pariskuntana, eli ei se ole myöskään vanhemmuuden seurauksena saatava piirre.
Teidän rakennusprojekti on ihana ja inspiroiva mutta varmasti myös raskas. Toivottavasti löydät oman tavan osallistua. Ehkä se voi olla juuri blogin kirjoittaminen ja yhteistyömahdollisuuksien saaminen sitä kautta? Ja jonkunhan pitää tehdä suunnitteluhommia ja niitä raskaita materiaalivalintoja 😀
Totta! 🙂
Olipa rehellistä tekstiä ja niin helposti samaistuttavissa. Mun to do listalla on roikkunut päiväkausia, että käy kommentoimassa. Se kertonee siitä, että on täälläkin oma aika hieman kortilla. Meillä koettiin miniversio tästä kirjoittamastasi kesälomalla, kun pahaa aavistamatta lähdimme mökille rakentamaan lisärakennusta. Tarkoituksenahan oli päästä viettämään lomaa sinne heinäkuun alussa, mutta kuinka ollakaan kohde valmistui vikalla lomaviikolla. Mulla ei ole lainkaan levännyt ja rentoutunut olo tuon ponnistuksen jälkeen. Enemminkin tuntui siltä, että musta ollaa koulimassa kriisinhallinnan ammattilaista, siltikään en ollut mielestäni mitenkään edesauttanut uuden mökin valmistumisessa.
Mun lyhyt kokemus perhe-elämästä vahvistaa myös sen, että yhteiset lomamatkat ovat rennoin ja mukavin tapa viettää lomaa yhdessä perheen kanssa. My oh my, sitä luksusta kun joku siivoaa arjen sotkut puolestasi ja tekee ruoat… Hauskinta tässä on se, että juuri ruoanlaittoa ja kodin särmäämistä odotin äitiyslomalta kun olin vielä töissä. Ja voi pojat, niitä on kyllä piisannut. Mä olen aina kuvitellut olevani about 70 % extrovertti ja 30 % introvertti, vähän huolestuttaa mitä tuolle introvertille tapahtuu kun töihin paluu koittaa. No aika näyttää. Ihanaa elokuuta Lisbet ja hei huomasinko oikein, olet liittynyt Olympus-kuvaajien joukkoon?
Hupsista, mulla oli jäänyt tähän kommenttiin kokonaan vastaamatta. No kuule, kyllä samastuin (itseeni joitain vuosia sitten?), kun luin kyseisen blogitekstisi. Kommentointi vain on edelleen omalla to-do-listallani 😀 Tosiaan, varsinkin lapsiperheessä loma syntyy kyllä vasta, kun lähdetään omista nurkista johonkin hyvällä palvelulla varustettuun keitaaseen.
Näissä kuvissa esiintyvä Olympus on ehtaa vintage-filmikamera, mutta aika samanlainenhan se digipuolelle päivitetty järkkäri taitaa olla nykyään! Toivottavasti olet ollut uuteen kameraasi tyytyväinen. Itse suunnittelen hyppääväni syksyn aikana Sonyn leiriin, niilläkin on aika kivoja pienikokoisia järkkäreitä.
Lisbet, erittäin hyvä että kirjoitat vaietusta aiheesta, kiitos.
Itsellenikin on tärkeää tämä palaute kommenttiosastossa – olisipa kamalaa jos kukaan ei sanoisi mitään. Tulisi tosiaan sellainen olo, että minussa on jotain vikaa! On näistä aiheista vähä vähältä ryhdytty puhumaan, on marjahintikat ja muut.
Onkohan tämä niin trendikäs introverttiys vain kaunisteltu selitys sille, että vanhempia ei yksinkertaisesti kiinnosta viettää aikaa lastensa kanssa. On niin paljon mukavampaa leijua somemaailmassa ja postailla seesteisiä kuvia siitä kodin ainoasta siististä nurkasta ja odotella josko tykkäyksiä satelisi. Jos nykyvanhemmat eivät jaksa lastensa seuraa ja kodin ylläpitoa edes yhtä kuukautta vuodesta niin jossain on menty vikaan, ehkä on liian monta rautaa tulessa tai itsekkyys menee lasten edelle. En tarkoita tällä kommetilla juuri sinua, kunhan pohdin yleisesti tätä pinnallista instagram-hattaramaailmaa ja kaikelle selitykseksi kelpaavaa introverttiyttä. Itsekään en ole täydellinen äiti millään muotoa, läsnäolossa olisi aina parannettavaa.
Minä taas luulen, että vanhemmuuden odotukset ja vaatimukset ovat nousseet paljon esimerkiksi niistä ajoista kun itse olin lapsi. Harvalla myöskään on kunnollisia tukiverkkoja lähistöllä. Moni ahdistuu ja masentuu, oli sitten introvertti tai ei. Siitä olen kanssasi samaa mieltä, että introverttiys on trendisanana kärsinyt inflaation.
Itselläni on lasteni ohella lukuisia muitakin mielenkiinnon kohteita, eivätkä ne rajoitu kauniiden IG-kuvien ottamiseen 🙂 En koe olevani itsekäs, että otan aikaa projektejani varten. Monet niistä ovat sellaisia, että koko perhe tulee pitkällä aikavälillä hyötymään. Oletko ajatellut, että läsnäolo lapsille voisi parantua siitä, että välillä reilusti irtautuisi perhe-elämän pyörittämisestä?