Aamun työasuna oli viime syksynä hankittu Gantin mekko, jonka asustin kuvia varten arkisemmaksi Filippa K:n halkiollisella neuleella, tummilla sukkahousuilla ja Aran nilkkureilla. Jos elettäisiin normaaliarkea, voisin jatkaa näin töistä suoraan luennolle asua kokonaan vaihtamatta. Tänään kuitenkin palasin kotiin etäseminaaria seuraamaan. Kevätlukukausi on puolessa välissä ja ryhmäopetuksissa siirrytty naistentaudeista lastentautien puolelle hienoon uuteen lastensairaalaan. Tiistaina pääsimme mukaan vastasyntyneen kotiutustarkastukseen ja eilen tapasimme kahdeksankuisia neurologian merkeissä. Virkistävää vaihtelua nämä pienet potilaat. Etenkin vastasyntyneet ovat mielestäni edelleen ihmeellisiä; pieniä unisia, kärttyisiä ja untuvaisia ihmisiä, jotka jättävät jälkeensä kakkavaippoja ja vauvapölyä.
Pahoin pelkään, että nuoremmat opiskelutoverini pitävät minua höperönä tätinä, jonka maailma pyörii jälkikasvun (omansa ja toisten) ympärillä, mutta pystyn vain vaivoin peittämään innostukseni. Toisaalta eivät vauvat minua parikymppisenä kiinnostaneet. Olivathan ne toki suloisia mutta myös pelottavia kohdata ja käsitellä. Varsinaista vauvakuumetta en koskaan potenut eikä lasten hankkimisesta parisuhteessamme erityisesti keskusteltu. Esikoisemme vain saapui, kun häiden jälkeen tuntui olevan asianmukainen hetki. Me onnekkaat hölmöt!
Allekirjoitan monella tavoin Juha Itkosen HS:n haastattelussa lausumat ajatukset. Vaikka vanhempana olemisessa on ollut ja tulee olemaan raskaat hetkensä, nykyään ajattelen hieman kauhulla, että äitinä olemisen ilo olisi saattanut omista valinnoistani johtuen mennä sivu suun. Jos olisin tiennyt, miten radikaalisti elämäni muuttuu ja miten raskasta arki kahden pienen lapsen kanssa välillä on, olisin hyvinkin saattanut valita toisin. Onneksi en keskittynyt siihen, onneksi tein valistumattomia päätöksiä.
Luin myös Eveliina Mäntylän vastineen Itkosen ajatuksiin (Nuoret aikuiset eivät tarvitse keskiluokkaista kirjailijaa kertomaan, miten lapsettomuus saattaa harmittaa jälkeenpäin). Ei kai nuorempi sukupolvi koskaan ole tarvinnut opastusta valintoihinsa, vaikka sitä hyväntahtoisesti on kautta aikain jaettu. On hyväksyttävä, että asia alkaa olla pois meidän nelikymppisten käsistä. Mutta perhepuhe saisi ehdottomasti olla monipuolisempaa.
Naistentautien kurssille annan erityismaininnan käytännönläheisyydestä. Opiskelijat pääsivät tekemään toimenpiteitä ja haettiin varmuutta gynekologisen tutkimuksen tekemiseen. Olin mukana myös synnytyksissä ja sektioissa. Kandi kiittää kaikkia opetuspotilaita! Opetuspotilaaksi suostuminen on todella arvokasta, uusia lääkäreitä kun ei synny ilman potilaskontakteja. Opetusvastaanotoissa on yleensä se hyvä puoli, että ne ovat pitempiä ja niissä on enemmän aikaa sekä potilaan että opiskelijoiden kysymyksille. Potilas saattaa siinä sivussa oppia jotain uutta itsekin. Onko teillä kokemuksia opetuspotilaana olosta?
P.S. Blogissani voi muuten kommentoida anonyymisti, pelkkä nimimerkki riittää ja sähköpostin ja kotisivun täyttäminen on vapaavalintaista.
Ihana asu, täytyy itsekin kokeilla neuletta vastaavan mekon kanssa! Omassa synnytyksessä koin todella hyvänä sen, että mukana oli kätilöopiskelija. Hän oli koko ajan saatavilla vain meille ja auttoi minua. Lastenneuvolassa lääkärintarkastuksissa on ollut myös opiskelijoita mukana. Ne tilanteet ovat olleet lapsille vähän jännittäviä kun on monta vierasta aikuista paikalla, mutta tärkeää oppia toki opiskelijalle.
Totta, itsekin pistin merkille synnärivuoroillani, että kätilöopiskelijat seurasivat vain yhtä synnyttäjää, kun taas vuorossa olevat kätilöt saattoivat olla varsin kiireisiä eri huoneiden välillä. Ajoittain meillä on ollut mielestäni vähän liian isoja ryhmäkokoja potilasopetuksissa, mutta onneksi esimerkiksi lasten opetuksissa on vain muutama opiskelija, jännittävää lapselle toki sekin.
On kiva lukea opintojesi edistymisestä ja toki myös vaateasioistakin.
Itselläni ei kokemusta opetuspotilaan olosta, mutta kuopus pääsi sellaiseksi. Hän painoi syntyessään vähän yli 4000 g, mutta on osoittautunut hyvin siroksi ja hoikaksi ruumiinrakenteeltaan. Paino lähti kehittymään sen mukaisesti ja käyrillä se aluksi näytti huolestuttavalta.
Niinpä mentiin Jorviin tutkimuksiin ja kokeisiin. Lääkäri pyysi luvan, saavatko kandit tulla mukaan ja annoin tietenkin luvan. Siitä jäi tosiaan se vaikutelma, että aikaa oli varattu enemmän kuin muutoin olisi käynnille varattu.
Lapsen kasvukäyrät tosiaan aluksi tippuivat paljonkin, mutta sitten hän asettui sille omalle käyrälleen eikä tarvetta lisäseurantaan ollut.
Eipä taida olla tosiaan epätavallista, että lapsi hakee syntymänsä jälkeen ikään kuin oman kasvukanavan. Mutta hyvä tietysti että asiaa on aikansa seurattu, vaikka vähän ylimääräistä huolta tuollaisesta joskus koituu.