Meillä kaikilla on omat käsittämättömät kammomme, ja minun kammoni ovat pitkään olleet lounasruokalat, nuo levottomat paikat, joista ei oikein tiedä, mitä siellä on tarjolla, miten ruoan noutaminen tapahtuu, mitä se maksaa ja ennen kaikkea missä seurassa sinne mennään. Luulen, että tunne on peräisin lukioajoilta. Minulla ei ollut siinä vaiheessa koulussa läheisiä ystäviä eikä sellaista porukkaa, jonka kanssa mennä yhdessä syömään: niinpä monesti skippasin ruokailun kokonaan, kun en halunnut mennä pöytään yksin saati tungetella toisten joukkoon. Fiksua, vai kuinka! Yliopistolla jatkoin lounasruokailujen välttelyä ja mielummin mussutin sämpylää käytävällä.
Työelämässä olen puolestaan tehnyt lähes aina vuorotyötä, johon eivät kuulu säännölliset lounastunnit työpaikan ruokalassa vaan jälleen ne evässämpylät, take away -ruoat ja kotoa tuodut epämääräiset pakasterasiat, joiden sisältöä lämmitetään kahvihuoneen mikrossa.
Vasta nyt, 36-vuotiaana, olen saanut riittävästi harjoitusta ja hyvässä seurassa uskaltaudun lounasruokalaan jopa vieraassa paikassa, heh. Silti jos saan vapaasti valita, nautin lounaani yksin ja omassa rauhassa, en ruokalan tai ravintolan hälinässä. Yksinolon hetket ovat joka tapauksessa niin harvinaisia, että tarraudun niihin tiukasti, kun sellainen tulee vastaan. Tänään nautin take away -sushit kauniisti katettuna oman kodin suojissa. Sushi on muuten toinen kammoni, josta olen päässyt yli, näitähän löytyy…
Mukavaa ja kammotonta tiistaipäivää sinne! Missä sinä söit tänään lounaan?
Kuulostaa jokseenkin tutulta. Etenkin yksin lounaalle meneminen on edelleen itselleni vaikeaa, seurassa kyllä siihen pystyn mutta yksin olo on aina jotenkin hämmentynyt. Ainakin on pöytään päästyään pakko olla lehti tai puhelin kädessä. Auta armias jos joutuu vaan olla ajatuksineen ja pälyillä ympärilleen, ahdistuneeksihan siitä tulee 🙂
Lounaani syön nykyisin kotona, koska teen töitä pääsääntöisesti kotona. Useimmiten pakastimen kätköistä, kuten vaikka tänään uudelleenlämmitettyjä quesadilloja. Eikä muuten näyttänyt läheskään yhtä hyvältä kuin sinun kattauksesi 🙂
Lämmitin kahvihuoneen mikrossa aivan loistavan makuista, kotona tehtyä pestokanalasagnea. 🙂 Lisukkeena oli kotona itse tehtyä salaattia.
Minä noudatan työssäni virastotyöaikaa ja käyn 3-4 kertaa syömässä meidän kahvihuoneessa yleensä ruokaisan salaatin. En ole tainnut koskaan käydä työpaikan lounasravintolassa yksikseni, vaan aina olen mennyt sinne kimpassa. Muutoinkaan en pidä koko ravintolasta, vaan käyn sitten työkavereiden kanssa ”ulkona” syömässä yleensä kerran viikossa.
Eli ymmärrän mainiosti! Paitsi en edelleenkään innostu sushista. 🙂
Söin siellä kammoamassasi kouluruokalassa. Erityisruokavalioiselle ei ( taaskaan ) mitenkään mieltäylentävä kokemus. Kyllä sillä pahimman nälän karkoittaa hetkeksi. Eikä se ympärillä pyörivä härdelli tee tilanteesta kovin rauhallistakaan.
Mutta hei, 36!! Sinulla on ollut sitten synttäritkin tässä, joten onneksi olkoon !
Ai meitä on muitakin tällaisia ”lounaserakkoja”!? Tavallaan kiva kuulla. Olen aina ollut työpaikoillani se yksinäinen ja hieman taka-alalle vetäytyvä, eli minua ei lounasreissuille pyydetä mukaan. Syön juurikin niitä sämpylöitä ja teetä yksikseni pöytäni ääressä. Ja nautin tästä! En kaipaa lounasravintolan hälinää ja muka-hauskoja keskusteluita usein työasioista. Yksin minua ei sinne lounasravintolaan saa. Se on tylsimmistä tylsintä puuhaa!!
Ihana ja laadukas blogi sinulla!! Täällä on oikein mukava käydä 🙂
Minäkin lounaserakko. 🙂 Tosin hiukan erakko taidan olla muutoinkin. Varsinkin nyt, kun työni on sellaista, jossa uudet kasvot uusine tarinoineen tulevat vastaan parinkymmenen minuutin välein ja vähän väliä joku käy muuten kysymässä jotain, lounastauolla nimenomaan kaipaan hiljaisuutta. Tosin mulla ei myöskään ole aikaa lounastauoille, joten käytännössä usein istun eväideni kanssa paperitöitä nakutellen.
Niin ja tänään mukana oli kahvihuoneen mikrossa lämmitettyä suolaista piirakkaa. 😉 En tosin valita, tykkään kyllä eväistä, itse kun niistä haluamansa kaltaisia tekee niin ei voi mennä vikaan.