Onko lenkillä käyty ollenkaan, jos siitä ei postaa someen?
En ole viime aikoina ollut mikään sporttipirkko. Liikkuminen on ollut lähinnä arjen hyötyliikuntaa ja satunnaisia kävelylenkkejä. Tänään kuitenkin päätin, että hetki on koittanut, vedin trikoot ja lenkkarit jalkaan ja lähdin reippaalle kävelylenkille. Mieli kaipasi luonnon helmaan ja metsän rauhaan, jonne rattaiden kanssa liikkeellä ollessa ei ole asiaa. Kun pääsin puiden varjoon, päätin spontaanisti kokeilla polkujuoksua, ja sehän rullasi yllättävän hyvin siihen nähden, etten ole juossut vuosiin. Olin ajatellut, että olen ihan rapakunnossa, mutta ehkä arki on kuitenkin ollut sillä tavoin vauhdikasta, että jonkinlainen peruskunto on pysynyt yllä. Juoksua olen vältellyt oikeastaan jo viimeiset 15 vuotta lähinnä siksi, että toinen polveni kipeytyy siitä aina ennen pitkää, mutta katsotaan, oliko polku armeliaampi alusta tälle harrastukselle.
Lenkistä tuli hyvä, rentoutunut olo, mutta sillä oli myös sellainen henkinen vaikutus, jonka olin jo unohtanut. Viime aikoina, ehkä jo vuoden, parin verran olen nimittäin kamppaillut pystyvyyden tunteen tai oikeastaan sen puutteen kanssa. Tällainen on oikeastaan ollut minulle aika uutta, sillä yleensä olen ollut aika optimistinen tulevaisuuden ja omien mahdollisuuksieni suhteen – usein täysin katteettomasti, mutta eikös sitä sanota, että asenne ratkaisee. Nyt olen kokenut olevani jumissa, kyennyt vain juuri ja juuri selviytymään perhearjesta. Olen ajatellut, etten ikinä valmistu lääkäriksi, en ikinä saavuta ammatillisia tavoitteitani, en rakenna unelmien kotia taikka tule hankkineeksi haaveilemaani kesäpaikkaa, en palaudu vanhoihin mittoihini… Istun vain kotona jumiutuneena kotitöiden ja työvuorojen kierteeseen, ja välissä kirjoitan blogia, jota kukaan ei lue, remontoin taloa, jossa en halua asua, ja kirsikkapuutkin kuolevat ja kaikki rapistuu, minä mukaan lukien.
Synkkiä, synkkiä ajatuksia, eivätkä kaikki välttämättä edes totta.
Mutta lenkin loppupuolella ajatus alkoi laukata. Ajattelin, että kotiin päästyäni otan lenkkilimun ja teen yhden pomodoron verran syventävien opintojen tutkielmaani. Yhden vain, se riittää nyt, vähitellen työ valmistuu. Taitoluisteluharrastuskin on ollut pitkään tauolla. Kuinka mukavaa olisikaan palata syksyllä jäälle, ehkä voisin ostaa niitä yksityistuntejakin, jotka olivat suunnitteilla ennen koronakevättä. Sillä jouluun mennessähän valmistun lisensiaatiksi, kun nyt teen tutkielmani, kieliopinnot ja sen puuttuvan kurssin, joka luennoidaan ensi loka- ja marraskuun aikana. Ja blogi, kun vain teen sitä johdonmukaisesti ja sinnikkäästi, se kyllä löytää lukijakuntansa. Ehkä voisin perustaa blogin yhteyteen sellaisen vanhanaikaisen keskustelufoorumin? Tai luoda jonkinlaisen jäsenyyden sivustolle? Tai tehdä omia sisustustuotteitani, tuoksukynttilän ja patalapun, joissa lukee kauniissa etiketissä lisbet e.
Rakastan, sitä tunnetta, kun mieli lähtee omille poluilleen ja alkaa tarjoilla minulle unelmia ja ajatuksia, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Ei se tarkoita, että kaikki nuo ajatukset pitäisi toteuttaa. Mutta oli ihanaa, kuinka mieleni taas kertoi minulle, että on mahdollisuuksia ja saatan hyvinkin pystyä toteuttamaan ainakin osan unelmistani.
Minun pitää selvästi käydä juoksemassa useammin.
P.s. tein sen yhden pomodoron verran syväreitä. Sekin, että asettaa itselleen pienen tavoitteen, jonka saa toteutettua, lisää pystyvyyden tunnetta.
Loistava kirjoitus 😊
Pystyvyyden tunne ja motivaatio liittyvät toisiinsa ja siitä seuraakin oivalluttavaa reflektointia, jota juuri havaitsin kirjoituksessasi. Siitä se sitten siirtyy arjen teoiksi pysyvämmin. Noi treenitrikoot jo itsessään on aika ihana syy lähteä luontoon. Olen asfalttijuoksija, mutta ajoittain polut vetää puoleensa.
Toivotaan näin. Lenkillä olen käynyt muutaman kerran tällä viikolla, syväreistä en valitettavasti voi vielä sanoa samaa. Tunnit ovat loppua kesken. En ole muuten Unikkoon ihastunut, mutta nämä trikoot ovat minustakin ihanat!
Hyvä sinä!
Tämä teksti antoi tsemppiä myös minulle omaan arkeeni. Kiitos.
Mukava kuulla, jos tästä sai hitusen inspiraatiota.
Täällä yksi uusi lukija huikkaa ja kiittää, että bloggaat yhä aktiivisesti! Tulee ihan blogien kulta-ajat mieleen. Itse en ole koskaan löytänyt tietäni Instagramiin (saati TikTokkiin) nopean sisällön pariin, joten arvostan niitä harvalukuisia, jotka jaksavat yhä panostaa tekstiin ja kuviin. Ihan lyhyitäkin postauksia on kiva lukea pidempien lomassa.
Ja hei, näin 10 vuotta nuoremman ja lapsettoman silmissä vaikutat aivan todella pystyvältä, oikealta supernaiselta! Hurjaa palettia pyörität käsissäsi ja pärjäät upeasti, joten itsekritiikkiin ja epäilyksiin ei olisi mitään syytä. Ihmismieli vaan on niin kummallinen syöttäessään tuollaisia ajatuksia, jotka objektiivisesta näkökulmasta tuntuvat aivan hullunkurisilta.
Kiva, että olet löytänyt tänne, tervetuloa! Blogiurallani on ollut monenlaisia vaiheita, mutta se on ollut selvää, että blogi on minulle tärkein kanava, vaikka blogikollegat ympäriltä ovat siirtäneet sisältönsä pääosin muille alustoille. Et ole ainoa lukija, joka on ilmoittanut täällä kommenttilaatikossa, ettei ole missään somessa.
Ja kiitos kannustavista sanoista. Blogi ei tietystikään ole dokumentti arjestani ja supernainen-nimitystä en missään nimessä halua ristiksi ottaa. Mutta onhan se ihan hyvä joskus itsekin tarkastella oman arkensa sisältöä ja todeta, että ihan riittävästi tulee tehtyä:)
Minä taas olen ollut erittäin vaikuttunut tuosta lääkisproggiksestasi! Moni ei samaan pystyisi tai edes jaksaisi lähteä kun on jo yksi hyvä ammatti plakkarissa. Teet ehdottomasti keskivertoa enemmän 😊.
Kiitos Nella, lääkisvuodet ovat olleet antoisia, mutta sen verran haluan sanoa, että opiskelin uuden alan hyvin käytännönläheisistä syistä – etten joutuisi työmarkkinoiden suhteen umpikujaan. Vaikka vyön alla olikin jo toinen koulutus, ala on Suomessa pieni ja varsinkaan työ tv-friikkuna ei välttämättä takaa leipää eläkepäiviin asti 🙂
Se on kyllä ihmeellistä miten liikunta monasti auttaa moneen asiaan! Mulla ei ole vahvaa liikuntataustaa vaan olin enemmänkin satunnainen liikkuja pitkälle aikuisuuteen. Tyyliin yksi kävelylenkki ja jumppa viikossa, ja nekin saattoi helposti jäädä väliin varsinkin silloin kun lapset oli pieniä. N. 40 v. aloitin aktiivisemman liikunnan harrastamisen, ja nyt sitä takana lähes 10 v, ja hyvää se on tehnyt. Nykyisin huolehdin useasta liikuntakerrasta viikossa, ja tarkoituksella käytän liikuntaa myös paremman fiiliksen aikaansaamiseen. Kun jotenkin nämä fiilikset näin keski-ikäisenä vain tuppaavat helpommin olemaan vähän alavireiset. Ikäkriisiä pukkaa, ja siihen vaikuttavat varmasti hormonaaliset asiat kun premenopaussi varmaankin ajankohtainen, ja kohta varmasti ja vääjäämättömästi menopaussikin. Toisen vanhemman menehtyminen ja toisen vanhemman alkava dementia ja kasvava avuntarve eivät tietenkään nosta fiiliksiä vaan lisäävät ajatuksia siitä, että omakin elämä on yli puolenvälin, ja kuinka paljon siitä on jäljellä hyviä, aktiivisia ja terveitä vuosia? Omat lapset on jo isoja, ja lähestyy se aika, kun parin vuoden päästä esikoinen luultavasti muuttaa kotoa. Muutenkaan nuoret eivät enää tarvitse vanhempaa yhtä paljon, ja ystävien kanssa halutaan viettää mahdollisimman paljon aikaa niin kuin tuon ikäisten kuuluukin. Kuopuksen mielestä olen myös nolo, eikä edes halua juurikaan tehdä asioita kanssani varsinkaan kodin ulkopuolella, ja pitää vain jaksaa ymmärtää oma noloutensa ja toivoa, että ehkä se helpottaa kun vuodet kuuluu;) Ammatillisesti junnaan paikoillaan, eikä työhön ole suurta innostusta, mutta ei hajuakaan siitä, mitä muuta voisin tai haluaisin tehdä. Kokonaista uutta yliopistotutkintoa en jaksaisi tehdä (eikä millekään uudelle alalle ole siis paloakaan.) Ihailen teitä, jotka moiseen suoritukseen pystyvät. Varsinkaan lääketiede ei opiskelualana ole todellakaan helpoimmasta päästä vaan päinvastoin.
Edellä mainituista (ja vähän muistakin, mutta jätän avautumiset tähän ettei mene ihan liialliseksi valitukseksi) ei siis tunnu, että ihan parhaat vuodet menossa, vaikka toki monia ilonaiheitakin löytyy, ja moni asia myös hyvin. Se esimerkiksi on hyvin, että pystyn harrastamaan liikuntaa, ja sille on myös aikaa.
Mahtavaa, että olet taas blogannut enemmän:) Tykkään lukea blogeja, mutta kovin vähän enää on itseä kiinnostavia blogeja olemassa tai ainakaan en ole löytänyt. Mutta sinun blogisi kyllä kiinnostaa ja ilahduttaa. Kiitos paljon siis blogistasi ja hyvää kesää sinulle ja perheellesi<3 Tsemppiä projektien toteuttamiseen pala kerrallaan!
Kiitos ihanasta pitkästä pohdinnasta Eeva! Tässä oli monia tuttuja tuntemuksia, kuten outo viime vuosina kuvioihin hiipinyt alavireisyys ja aiempaa negatiivisempi tapa katsoa asioita. Siltä ei pelasta edes se, että olen ”hoitanut” keski-iän kriisiäni iltatähdellä ja uutta alaa opiskelemalla. Samaan aikaan sekä oma että vanhempieni ikääntyminen murehduttaa. Sinun tilanteestasi ajattelen, ettet varmastikaan ole yksin ja tavallaan me kaikki neli-viisikymppiset naiset olemme samassa veneessä, mitä hormoneihin ja kaikkeen muuhunkin tulee. Toisaalta tuntuu, että monet naiset vasta löytävät itsensä, kun elämän suuret vastuut on hoidettu ja voi rauhassa kysyä itseltään, mitä sitä oikestaan haluaisi tehdä. (Eikä sen missään nimessä tarvitse olla korkeakoulututkinto!) Kiva että olet blogin lukijana ja hyvää kesää sinnekin! Haetaan hyviä fiiliksiä juoksuaskel kerrallaan 🙂
Niin hyvin kuvailet tunnetiloja, joita tunnistin myös itselläni. Ja juuri tuo lenkin vaikutus, miten paljon sillä onkaan paitsi fyysistä lisäenergiaa, etenkin sitä henkistä energiaa. Vaikka välillä ei meinaa millään ehtiä edes pienelle lenkille (koska kotityöt, lasten jutut ym…), se vaan kannattaisi ottaa johonkin väliin. Olin jo hautaamassa oman lenkkini illalta (tämäkin lenkki pitkästä aikaa..), mutta nyt tämän luettuani, päätin ahtaa sen vaikka ihan iltaan. Kiitos tästä!
Kiva kun jätit kommentin ja toivottavasti oli hyvä lenkki! (Kannatan kyllä myös pitkiä yöunia.) Miten se onkin aina niin, että äidin lenkkihetki tuntuu olevan kaikesta muusta pois?