Vaikka pari postausta taaksepäin hehkutin marraskuun mahtavuutta, tulee tämä talviajan iltapäivän nopea hämärtyminen silti lievänä järkytyksenä joka vuosi. Oma vinkkini pimeästä vuodenajasta selviytymiseen on: ulkoile päivänvalossa aina kun voit, mieluiten joka päivä. Tiedän hyvin, ettei monella ole tähän mahdollisuutta, kun kaikki valoisa aika vietetään työpäivinä sisätiloissa, mutta ehkä pieni happihyppely lounastunnilla tulisi kyseeseen? Vuorotyökuvion ansiosta minulla on ollut onneksi mahdollisuus livahtaa päivisin ulos niin arkena kuin viikonloppunakin. Tänään nappasin korin ja suunnistin lähimetsään katsomaan, vieläkö suppilovahveroita olisi tarjolla. Ja olihan niitä.
Suppilovahverot ovat tällaisen hitaasti syttyvän sienestäjän ystäviä. Kausi alkaa jatkuu ainakin täällä etelässä lumentuloon asti ja jotkut väittävät keränneensä satoa jopa vuodenvaihteen jälkeen. Vaikeinta on ensimmäisen suppiksen löytäminen – sen jälkeen yleensä löytää ympäristöstä kymmenittäin lisää. Itse asiassa ihan ensimmäisenä kannattaa katsoa jalkojensa alle, ettei ole epähuomiossa tallannut saalista. Omat suppispaikkani sijaitsevat kuusivaltaisessa, kosteassa sekametsässä, erityisesti pohjoiseen viettävät rinteet ovat yleensä riittävän varjoisia ja kosteita.
Sienestysharrastukseni alkoi kolme vuotta sitten (raportoin siitä silloin tietysti blogiin). Tänä syksynä katsoin vihdoin olevani riittävän vakiintunut sienestäjä hankkiakseni tällaisen jakoseinällä varustetun korin ja sieniveitsen, jonka päässä on harja puhdistamista varten. Repertuaarini ei ole erityisen laaja ja rajoittuu lähinnä tatteihin ja vahveroihin, mutta kenties siinä on laajemman sienimaun alku?
En ole myöskään ryhtynyt säilömään sieniä, vaan syön ne muutaman päivän sisällä poimimisesta. Suppisten kausi on pitkä ja poimintapaikat lähellä, joten niitä tulee käytyä keräämässä useampaan otteeseen. Yleensä ne päätyvät pastaksi sipulin, lehtipersiljan ja parmesaanin kanssa. Nam!
