Syysiltojen saavuttua

Kun viime syksynä kirjoitin ruokailutilan uudesta astiakaapista, mainitsin, että kaapissa on myös valaistus, joka syttyy samasta katkaisimesta kuin keittiön kohdevalot. Kommenttiosastossa pyydettiin kuvia kaapista valaistuna, ja tässä sellainen viimein on, olkaapa hyvä! Ruokapöydän yllä olevaa kattovalaisinta tulee nykyään pistettyä päälle harvemmin, sillä kaapin epäsuora valo ja kynttilät tuntuvat riittävän varsin hyvin.

Nyt onkin jo ollut ihania, hämärtyviä ja hieman kirpeitä iltoja, jolloin valoja on tarvittu ja kynttilätkin ovat tuntuneet asianmukaisilta. Toisaalta päivät ovat vielä tarjoilleet kesäistä lämpöä, pukeutuminen on ollut keveää ja eivätkä pihassakaan esimerkiksi daaliat osoita hiipumisen merkkejä. Leikkelin hortensioista, daalioista ja kaupungin auringonkukkapellon antimista syksyisen kimpun pöydälle kynttilöiden seuraksi. Rakastan, rakastan tätä vuodenaikaa, tässä on sopivasti kaikkea: valoa ja pimeyttä, viileyttä ja lämpöä, runsautta ja luopumista, työtä ja vapaa-aikaa, uutta ja vanhaa. Siinä missä kesä tekee minut levottomaksi ja tyytymättömäksi, syksy opettaa minut taas arvostamaan tavallista arkea ja niitä kliseisiä pieniä asioita.

Vaikka sitä, että kun illalla lähden tyttären kanssa leikkipuistoon kiikkumaan, keskimmäinen haluaa lähteä mukaan. Ja että kun olemme siellä, esikoinen tupsahtaa yhtäkkiä paikalle. Hän on katsonut kaverilta lähtiessään kännykän paikannussovelluksesta, että olemme puistossa, ja tulee mukaan leikittämään pikkusiskoaan. Niin monta asiaa, joista olla onnellinen: tämä turvallinen alue, jossa asumme ja jossa lapset voivat vaivatta liikkua, sisarusten suhteet toisiinsa ja kavereihin, aika, jonka saan viettää lasteni kanssa vailla huolia. Vaikka kotona on kaikki hyrskyn myrskyn ja työpäivät joskus uuvuttavat, on kuitenkin niin paljon, josta saisin useammin olla kiitollinen.

Onko siellä muita lempeän syksyn ystäviä?