Yksi kahdeksastatoista

We get 18 delicious summers with our children. This is one of your 18. If that’s not perspective, I don’t know what is.
– Jessica Scott.

Tämän sitaatin pinnasin keväällä Pinterestin Words-tauluuni, joka sisältää viiden pennin viisauksia vähän joka lähtöön. Minulla ei ole hajuakaan, kuka on Jessica Scott tai millä meriiteillä hän vanhempia opastaa, mutta sanoissa oli jotain, joka sai minut pysähtymään kuvavirtaa selaillessa. Ehkä tunsin piston sydämessäni. Saatatte hyvin muistaa, etteivät kesät ole useinkaan olleet minulle rentoutumisen ja levon aikaa, vaan pikkulapsi- ja raksavuosina olin kesäisin suorastaan uupunut. Syksy ja arkeen palaaminen on yleensä ollut suuri helpotus. Poikien kasvaessa mieleen on kuitenkin hiipinyt asioiden toinen puoli: kenties käsillä tosiaan ovat elämäni parhaat vuodet ja nämä pitkät kesän ohjelmattomat päivät lasteni kanssa ohimenevää ylellisyyttä.

Tämä mielessä yritin tehdä kesästä erilaisen kuin aiemmista kesistä. En hakenut itselleni viransijaisuutta lääkärinä, koska en halunnut sitoutua kesäkuukausiksi vastaanotto- tai osastotyöhön. Miehen työ- ja lomatilanne oli keväällä hyvin epäselvä, joten ajattelin tekeväni päätyötäni kevennetysti, lomapäiviä sinne tänne ripotellen. Lisäksi otin kourallisen päivystysvuoroja keikkalääkärifirman kautta. Vaikka kahta viikkoa pitempää yhtenäistä vapaata ei ollut, työvuorolista ei näyttänyt lainkaan mahdottomalta lomailun kannalta. Vapaapäivinäni ajattelin olevani läsnäoleva, rentoa kesätekemistä järjestävä alati hyväntuulinen äiti.

Miten onnistuin? Aika huonosti. Jos ihan rehellisiä ollaan, olen kai ollut enemmän tai vähemmän hermoraunio koko kesän. Huomaan sen siitä, että eniten on ärsyttänyt kaikki. Päällisin puolin asiat ovat hyvin ja olen kai hymyillyt ja nauranut oikeissa kohdissa mutta jos vain olisi ollut mahdollista, olisin mielelläni vetäytynyt kahdeksi viikoksi yksinäiseen mökkiretriittiin kirjapinon kanssa sadetta pitelemään. Useimmat kalenterissa olleet asiat, ne hauskoiksikin tarkoitetut, ovat tuntuneet suorituksilta. Töitä oli ehkä sittenkin liikaa, stressasin päivystysvuoroistani, kotona oli koko ajan pieni pintaremontti käynnissä, eikä pitkään jatkunut kuormitus ole päässyt purkautumaan. Ihanne ainutlaatuisesta kesästä lasteni, noiden vain hetken pieniä olevien lasteni kanssa jäi toteutumatta.

Sitten ne aidosti hyvät hetket. Hämärtyvä terassi, vastapestyt saippualta tuoksuvat mukeloiset kainaloissamme, ei murhetta nukkumaanmenoajasta. Se päivä rannalla, kun uskalsin painautua selälleni hiekalle ilman pelkoa, että joku hukkuisi sillä aikaa. Eilinen kesäloman viimeinen ilta Linnanmäellä muun seurueen jo lähdettyä, kun kiersimme poikien kanssa niitä kaikkein lällyimpiä laitteita ja söimme hattaraa. Kuten tyypillistä, ne olivat juuri niitä kaikkein pienimpiä juttuja ja niitä yhdisti se, että minä olin hyvällä tuulella.

Lähemmin tarkasteltuna Jessica Scottin lausahdus on vain jälleen yksi vanhemmuuden rimaa korottamaan pyrkivä motto, jollaista tuskin kukaan meistä tarvitsee. Taidan mennä saman tien poistamaan sen Pinterestistäni ja siirryn armollisempien iskulauseiden pariin, kuten: Be patient with yourself – nothing in nature blooms all year. Ehkä kesät eivät ole minun kukoistuskauttani mutta mitä sitten? Mitä jaksamiseeni tulee, määrään itselleni rauhallisia etäopiskelupäiviä kotona, rajojen vetämistä, pitkiä kävelylenkkejä metsässä, riittäviä yöunia, The Bacheloretten jaksojen tapittamista ja aikaa harrastusten kuten blogin parissa.

Hyvää alkanutta kouluvuotta ja hyviä hetkiä arkeenne.